Kolumnit

Keväällä 2011 Kansan Tahto pyysi minua kolumnistiksi, kiitos tästä kunniasta. Julkaistut kolumnit tulevat tännekin luettavaksi. Kansan Tahto loppuu lehtimuotoisena vuoden 2015 lopulla, joten kirjoittajan urani tähän lehteen päätty marraskuun 2015 Kolumniin, Kiitän lukijoita :)

-----------------------------------------------------------------------------------------------

Vielä kerran eikä periksi anneta

Yli neljä vuotta sitten keväällä 2011 aloitin Kansan Tahdon kolumnistina. Kirjoitelmia on kertynyt 35 ja kun lehti lopettaa nykymuotoisena niin kolumnistin urani loppuu tällä tietoa tähän 36. kolumniini.

Ensimmäinen kolumnini ”Miten käy kuhmolaisen synnyttäjän” julkaistiin 17.5.2011. Kiteytettynä sen ydin oli, että Kainuussa tarvitaan oma uusi, nykyaikainen, uudella teknologialla varustettu sairaala.

 Aihe on ajankohtainen yhä. Kainuun uuden sairaalan suunnitelmat ovat pitkällä ja rakentamispäätös tehdään ensi kesänä ellei hanke viime metreillä kaadu. Potilaiden ja hoitohenkilöstön näkökulmasta uusi sairaala on välttämätön.

Ensimmäisessä kolumnissa huolenaiheeni oli, että palvelut säilyisivät omassa maakunnassa, eikä synnyttäjien tarvitsisi lähteä yli 200 kilometrin taipaleille, jolloin matkasynnytysten määrä riskeineen kasvaisi rajusti.

 Samaan tyylinen oli viestini viime elokuussa julkaistussa kolumnissa ”Kainuu kuuluu Suomen kartalle”, jossa painotin Kainutlaatuisen Kainuun omaleimaisuutta joka halutaan yli puoluerajojen säilyttää itsenäisenä itsehallintoalueratkaisussa.

Kantaa on tullut otettua Kajaanin kaupunkikeskustan kehittämisestä hiihtäjälegenda Mika Myllylän poismenon myötä iltapäivälehtien sensaatiohakuisuuteen. Taisinpa kommentoida sitäkin, että tappaako ase vai ihminen ja missä määrin lailla ja asetuksilla voidaan hillitä Utöyan kaltaisia hirmutekoja vai voidaanko.

Työntekijöiden asemasta ja työttömien oikeuksista olen näköjään kirjoittanut usein. Ja toisaalta ei niin kaavamaisen ”vasemmistolaisesti” olen myös kirjoittanut, että sen viiden vuoden sijaan vuoden irtisanomisaika riittää kuntapuolellakin. Kyllä näet ahkerille duunareille hommia riittää, mutta johtajia riittää vähempi määrä.

Lapset ja kissatkin ovat olleet esillä vaalikeskusteluja unohtamatta. On ollut kevyempää tarinaa taloremontin lomassa ja raskaampaa tuntemusten purkua ikävistä tapaturmista.

Nämä kolumnit ovat olleet neljä vuotta osa elämääni, peilanneet mielialojani ja tuntemuksiani. Nyt on kiitoksen aika. Kiitos Kansan Tahdolle, jotka kolumnien julkaisun mahdollisti ja kaikille, jotka olette jaksaneet tekstejäni lukea.

Hiukan on mieli haikea, mutta elämä rullaa eteenpäin, eikä periksi anneta. Politiikassa jatkan ja yritän vaikuttaa siihen, että päätökset kohtelevat ihmisiä tasa-arvoisesti ja nekin huomioidaan, jotka eivät jaksa tai pysty pitämään ääntä asioistaan.

Tulen edelleen ja kenties kirjoittamallakin ärsyttämään joitain tahoja. Elämän laki on, että toiset tykkää ja toiset ei mutta pahinta on välinpitämättömyys ja mitään tekemättömyys.

Meillä jokaisella on luonteemme, mutta yhdessä olemme enemmän kuin joukko yksilöitä, sillä kukaan ei ole täydellinen. Yhteiskunta, joka hyväksyy jokaisen meistä sellaisina kuin olemme, on minun suurin unelmani.

Siis eletään muita satuttamatta ja heikompia auttaen. Eletään ja annetaan toistenkin elää, silloin on helpompaa jokaisella.

Pelle Miljoonan sanoin: Hyvää yötä maailma ja Kiitos.

Sari Kyllönen, marraskuu 2015

___________________________________________________
Kesäkissa lomailee

Kissanaiseksi ovat minua joskus kutsuneet ja oli minulla sillä nimellä blogikin taannoin. Kissat ovat olleet tärkeitä minulle jo pienestä pitäen, ensimmäinenkissani pikkutyttönä oli lumivalkea Mimmi.

Nyt niitä on useampi ja Kissanystävien toiminnassakin olen mukana. Jo kaupungissa meillä oli kissa, mutta vasta maalle muutettua  tuli hankittua useampi hiirenpyytäjä. Vaan ei maaseutukaan aina ole turvallinen kissoille. On isoja maanteitä ja metsänreunassa väijyy ilveksiä verottamassa kotikissakantaa.

Omat kissamme ovat maallakin tavallaan sisäkissoja. Meillä on toki reilun kokoinen ulkotarha johon ne pääsevät mielihalunsa mukaan, mutta eivät muualle seikkailemaan. Eivätkä kyllä kotikissoina selviytyisikään luonnossa pitkään.

Taas on kesäkissojen aika, sillä valistus ei näytä purevan sitten millään. Nättejä pentuja otetaan kesäkaveriksi ja sitten syksyn tullen hylätään oman onnensa nojaan.

Joka syksy eläinsuojeluyhdistykset joutuvat pelastamaan laiminlyötyjä, nälkiintyneitä ja sairastuneita takkuturkkeja luonnonhelmoista yhdistysten hoiviin. Nämä yhdistykset toimivat vapaaehtoisvoimin apuna ihmiset, jotka kotonaan hoitavat kaltoin kohdeltuja eläimiä kuntoon. Lopuksi näille kissoille pyritään etsimään uusi koti loppuelämäksi. Tämäkin kaikki maksaa.

Vastuuttomien ihmisten aiheuttamien vahinkojen korjaamiseksi pidetään arpajaisia, keräyksiä ja peritään luovutusmaksuja. Moni kauhistelee hintaa, joka esimerkiksi meillä Kainuun Kissanystävillä on 80 euroa, kun ei tule ajatelleeksi kuinka paljon kuluja on aiheutunut yhdestä kauniisti kehräävästä kissasta, joka hetkeä aiemmin oli hylätyn autiotalon nurkassa pelosta sähisevä laiminlyöty takkuturkki.

Pelkästään kissan leikkautus maksaa enemmän kuin tuo perittävä maksu ja jos kissa on joutunut tosi huonoon kuntoon, niin yksin sen lääkintä voi maksaa yhdistykselle useita satoja euroja.

Niinpä näin juhannuksen lähestyessä kun mökeille ja muihin kesäpaikkoihin suunnataan, muistetaan huolehtia myös meidän karvaisista kavereista eikä unohdeta heitä mökille loman päätyttyä. Kotieläin tarvitsee ruokkijan ja suojan, aivan kuten ihminen tarvitsee ruokaa pöytään ja katon päänsä päälle.
Tämäkin "kesäkissa" on lomaillut jo tovin eikä jaksaisi seurata ikäviä uutisvirtoja. Vaan arkeen paluuta ei voi väistää, kuten ei pitäisi väistää vastuuta lemmikeistään.

Kovin ovat ikäviä hallituksen kaavailut. Pieniltä ja heikoilta otetaan, isot ja hyvinvoivat voivat harkita hyväntekeväisyyttä. Ja kuitenkin lapsilta säästäminen on suurin piirtein sama asia kuin talon rakentaminen lahojen perustusten varaan.

Mutta nyt keskityn vielä hetken kissojeni hoitoon ja rapsutteluun. Kehrään ja hion kynsiä arkipäivän myös poliittisiin koitoksiin.

Leppoisaa Juhannusta kaikille Kansan Tahdon lukijoille!

Sari Kyllönen, kesäkuu 2015
--------------------------------------------

Surkeiden sattumusten sarja

Viime viikolla koin taas maanteiden kunnon alueellisen eron. Ajelu Savosta linjurin kyydissä oli tasaista kunnes tuli maakuntaraja: heti Kainuu-kyltin jälkeen alkoi jatkuva tärinä ja kuopat tuntuivat takamuksessa. Onneksi ei ole irtotekareita.

Kajaanin keskustassakin ja sen liepeillä asfaltit ovat pahasti urautuneet, reikiytyneet keskussairaalan liittymää myöten. Huonokuntoiset tiet lisäävät rengasrikkoja ja onnettomuusriskiä, veden täyttämistä urista lähtee vesiliirto hyvilläkin renkailla liian liukkaasti.

Liikenne- ja viestintäministeriön huhtikuisella päätöksellä maanteiden kunnossapidon ja rakentamisen hankinta-tehtävät keskitetään neljään eli Varsinais-Suomen, Kaakkois-Suomen, Keski-Suomen ja Lapin Ely:yyn.
Kaikissa muissakin ELY-keskuksissa säilytetään teiden kuntoa seuraavat vastuualueet.

Mutta mitä se pelkkä seuraaminen auttaa. Kun rahoituspäätökset tehdään muualla kuin oman alueen ELY:ssä niin painoarvo kohdevalinnassa on taatusti toinen ja alkaa kotiinpäin veto. Sama on jo nähty EU-rahoituspäätösten keskittämisessä vain viidelle ELY:lle.

Tilastokeskuksen nettisivuilta löytyy raportti, jonka mukaan eniten kuolemaan johtaneita liikenneonnettomuuksia on sattunut kun on törmätty vastaantulevaan autoon tai suistuttu tieltä.

Tammi-maaliskuussa tapahtui 918 henkilövahinkoon johtanutta tieliikenneonnettomuutta, joissa loukkaantui 1165 ja kuoli 51 henkilöä. Suhteellisesti eniten liikenneonnettomuuksissa menehtyi 35-64 vuotiaita henkilöautolla liikenteessä olleita miehiä.

Näitä asioita on vielä helppo käsitellä tilastojen valossa, mutta asiat vaikeutuvat kun mennään iholle. Kun osuu lähipiiriin, niin silloin ei jaksa lukea tilastoja, ei kauhistella lehtiotsikoita, vaan haluaa surra rauhassa.

Joskus monen pienen tekijän summa aiheuttaa liikenteessäkin surkeiden sattumusten sarjan, joka päättyy jollekin osalliselle kohtalokkaasti siirtymisellä paikkaan, josta ei ole paluuta.

Menehtynyttä arvostelu ja tuomitseminen ei tavoita, mutta onnettomuustilanteissa on lähes aina mukana muitakin ja heillä kaikilla läheisiä, joihin tapahtunut jättää elinikäisiä henkisiä haavoja. Meillä on viralliset tutkintaelimet ja tuomioistuimet asioiden selvittämiseen, eikä mitään tarvetta toisten ihmisten jo kokeman kärsimyksen lisäämiseen ja sillä mässäilyyn.

Liikennekuolemien määrä on Suomessa saatu laskuun, mutta jokainen niistä on liikaa. Tekijä löytyy ratin ja etuistuimen välistä ainakin niin kauan kuin autoja ei kokonaan automatisoida, mutta paljon saataisiin aikaa jo sillä, että suurempi osa liikenteen verotuloista ohjattaisiin tiestön kunnostamiseen ja vanhan autokannan uusimiseen.

Kaikille liikennekuoleman läheltä kokeneille voin vain toivottaa jaksamista ja rauhaa haavojen umpeutumiselle. Aika parantaa haavat, arpien kanssa on vain opittava elämään.

 Sari Kyllönen, toukokuu 2015

___________________________________________________
Tasa-arvoista työnhakua

Eduskuntavaalikampanjat alkavat päästä vauhtiin. Nykyinen eduskunta on jo lopettanut työnsä. Istuvat kansanedustajat ovat tilastojen valossa paremmassa asemassa kuin uudet paikkaa hakevat, ihmiset kun arvostavat kokemusta. Lisäksi nykyisillä edustajilla on vaaliloma, mutta muut joutuvat uhraamaan talvi- tai kesälomansa, mikäli työelämässä ovat.

Näissä vaaleissa toritapahtumien rinnalle on tullut entistä enemmän vaalikoneita, olohuonetenttejä ja Ylen vaaligalleria, jota jo viime keväänä testattiin meppigalleriana. Yleltä oli iso vaaliteko haastatella kaikki kansanedustajaehdokkaat. Idea oli loistava, toteutus vain ei mennyt ihan nappiina.

Naisilta gallerian kysymystykityksessä kyseltiin pienistä lapsista ja vauvalomista tai, että riittääkö aikaan omaishoitajana hoitaa vielä kansanedustajan tehtävät. Mielestäni asiattomia kysymyksiä näin 2000-luvun Suomessa.

Nokkela ehdokas osasi vastata, että kansanedustajalla on varaa palkata joku muu omaishoitajaksi. Asenteellisuudesta kertoo, että nämä hoito- ja vastuukysymykset tuntuivat kohdistuvan vain naisehdokkaille. Tasa-arvon nimissä olisi vastaavasti voitu kysyä naimisissa olevilta miesehdokkailta, että onko puoliso raskaana ja kuinka he meinaavat selvitä isyyslomista ja eduskunnan töistä yhtäaikaisesti.

Ehdokkaita ei myöskään kohdeltu tasa-arvoisesti eri puolella Suomea. Joillain alueilla käytiin kevyttä rupattelua ehdokkaan omista vaaliteemoista kun taas toisaalla grillattiin ja pommitettiin kysymys toisensa perään vastauksia kuuntelematta.

Hieman tasa-arvoista olisi ehkä ollut edes se, että istuvia kansanedustajia olisi tietoisesti grillattu aihepiireistä, joita käsitteleviin valiokuntiin he eivät kuulu tai ole muuten erikoistuneet. Näin nykyiset ja uudet yrittäjät olisivat olleet edes vähän samalla viivalla.

Ylen vaaligalleria on edistysaskel tasapuolisempaan näkyvyyteen vaikka kaipaa hiomista karkealla santapaperilla. Sitä hiomista kaipaa myös työelämä. Kauniista puheista huolimatta palkkatasa-arvo ei ole toteutunut. Sama työ, sama koulutus ja sama tehtävä eivät tuo samaa palkkaa.

Esimerkiksi Ammattiliitto Pro:lta tutkimuksessa todettiin esinaisten keskiarvopalkaksi 3200 euroa ja esimiesten keskiarvopalkaksi 3650 euroa. Kun palkasta vakioitiin taustatekijät jäi sinne silti selittämätön 8 prosentin suuruinen ainoastaan sukupuolesta johtuva ero.

Vaikka naisten koulutustaso nousee niin he sijoittuvat työelämään miehiä hitaammin. Ja kuten Ylen vaaligalleriassa, yhä törmätään perhekysymyksiin, ikäänkuin kodin ja perheen hoito automaattisesti olisi vain naisten tehtävä.

Tasa-arvo on enemmän kuin sukupuolten tasa-arvo, mutta siinäkin on pitkä matka kuljettavaksi. Miellä on vielä kova työ ennen kuin opimme arvostamaan inhimillisyyttä, tasa-arvoisuutta ja yksilön vapautta sellaisena kuin ne ovat ilman ennakkoasenteita ja tuomitsemista.

Kaikki lähtee liikkeelle omista asenteistamme, työtä tasa-arvon eteen on tehtävä joka, myös eduskunnassa.

Sari Kyllönen, maaliskuu 2015

--------------------------------------------
Ay-liikekö roskakoriin

Johtavat talousasiantuntijat vääntävät teorioita siitä, kuinka Suomen taloutta pitäisi hoitaa, jotta työttömyys vähenee ja ihmisten elintaso paranee.
Joskus sieltä norsunluutornista olisi hyvä astua ulos tavallisten ihmisten reaalimaailmaan. Niin älyvapaita varsinkin työttömien kannalta nämä ideat toisinaan ovat.

Äskettäin Sitran rahoittamana eräät hyvätuloiset hyväkkäät viisastelivat, että ammattiyhdistysliike on syypää nykytilanteeseen liian hyvine ansiosidonnaisine työttömyyskorvauksineen.
Esittivät, että korvauksen kesto pitäisi puolittaa ja jakaa rahat sellaisille, jotka eivät ole ammattiliittoihin liittyneet. On muka epätasa-arvoista se, että ammattiliittojen työttömyyskassoihin liittyneet, joka tilistä jäsenmaksunsa maksaneet, saavat ansiosidonnaista korvausta ja muut eivät.

Mitä tämä viisastelu käytännössä tarkoittaa. Sitä, että ay-liike ja sen työttömyyskassat halutaan lennättää roskakoriin, antaa samat edut maksupinnareille, jotta liittoihin ja niiden työttömyyskassoihin ei liityttäisi. Isännät haluavat Suomeen vain Loimaan kassan, josta ei työntekijälle ole apua työsuhteen ongelmissa. Oma liitto ja oman liiton kassa on työntekijän paras turva ja sen tietävät työnantajatkin.

Suomessa on melkein 100 000 yli vuoden työttömänä ollutta pitkäaikaistyötöntä, moni heistä on jo pelkälle työmarkkinatuelle pudonnut. Yhä useampiko pitäisi ahdinkoon ajaa.
Työttömien syyllistäminen on kohtuutonta, sillä esimerkiksi meillä Kainuussa on työpaikkoja haettavana vähemmän kuin 18 viime vuoteen.

Sen sijaan että halutaan poistaa työntekijöiden ansaitsemia ja ammattiyhdistysliikeen puolustamia etuuksia, lyhentää irtisanomisaikoja ja pidentää koeaikoja Suomessa voitaisiin aidosti parantaa työn tuottavuutta siirtymällä työntekijälähtöisiin työelämän joustoihin.

Moni pitkän työuran tehnyt arvostaa vapaa-aikaa enemmn kuin palkankorotuksia ja olisi valmis tinkimään, esittämään itse joustoja jos perusansiotaso on turvattu. Nyt työntekijät eivät uskalla näistä puhua, koska Suomi ei ole edes hyväksynyt, ratifioinut Euroopan sosiaalisen peruskirjan artiklan 4.1 kohtaa, joka poistaisi räikeimmät alipalkkaukset. Ilmaislehtien jakajat hyötyisivät ensimmäisinä tästä päätöksestä merkittävästi.

Elämme nurinkurista aikaa kun valtava määrä suomalaisia on työttömänä ja samalla työssäkäyvät uupuvat kiireen keskellä ja työaikalakia usein rikotaan.
Työn jakaminen työaikaa lyhentämällä poistaisi työttömyyttä, parantaisi ihmisten terveyttä ja henkistä hyvinvointia. Nostaisi työn tuottavuuttakin.

Jos Suomessa pystyttiin jo kauan sitten toteuttamaan 8 tunnin työaika, niin miksei tavoite voisi olla 6 tuntia. Mutta elleivät asenteeet muutu ja työntekijöille taata turvallista perustoimeentuloa myös työttömyystilanteessa, niin isot työelämän rakenteelliset uudistukset jäävät tuuleen huutamiseksi.
On pakko kysyä, että kenelle konsensus, yhteisten asioiden hoitaminen riitojen sijaan sopimalla, ei kelpaa ja kenen etujen mukaista on suurtyöttömyyden ylläpito.

Sari Kyllönen, helmikuu 2015
___________________________________________________
Uudesta luotava maa

Ilmari Kianto kirjoitti kainuun maakuntalauluun vuonna 1911 osuvat sanat.

Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa,
raukat vaan menköhöt merten taa!

Arvanlyönti on tietenkin ensi kevään eduskuntavaalit ja tuo uudesta luotava maa istuu kuin nappi silmään Vasemmistoliiton vaaliohjelmaan, jossa halutaan jälleenrakentaa Suomi.
Entäpä nuo raukat, varmaankin heitä ovat verohuijarit, jotka eivät halua maksaa osuuttaan yhteiseen kassaan vaan vievät työpaikat ja rahat ulkomaille.

Päivän sana on pian itsenäisyys. Sitähän ei oikeastaan täydellisenä ole vain suhteellisesti. Me jokainen, myös maat ja kansat, olemme aina johonkin mittaan asti riippuvaisia toinen toisistamme.
Itsenäisyys; vapaus, oikeus ja mahdollisuus elää ja toimia yhteiskunnassa tasa-arvoisena ja ilmaista itseään ilman pelkoa, on meille kaikille äärimmäisen tärkeää.
Huraa-hengen sijaan itsenäisyys ja isänmaa on meistä jokaisen voitava kokea omaksi eikä tyhjiksi sanoiksi.

Vaalikevään lähestyessä olen kuullut, kuinka jokaisen kansanedustajaehdokkaan tulisi olla oma itsensä. Ja yhtä usein se kumotaan heti jatkolauseella siitä millainen joku toinen on, ja kuinka tulisi menestyäkseen olla hänen kaltaisensa.
Näin kangistumme kaavoihin, toistamme entistä ja tekemisen sijaan vain haaveilemme uudesta huomisesta.

Sotien jälkeen isämme ja äitimme rakensivat Suomen uudelleen apunaan vain oma kekseliäisyys ja toisensa. Miten olisi käynyt jälleenrakentamisen jos he olisivat jääneet vain haikailemaan kuinka toisin kaikki oli silloin ennen. Historia ei toista itseään mutta historiasta on otettava opiksi eikä samoja virheitä kannata toistaa.

Elämme perinteisten arvojen ja asenteiden murrosvaihetta. Vanhoillisuus elää tiukasti juurtuneena samalla kun nuorempi polvi nostaa rinnalle sallivampaa, liberaalimpaa elämäntyyliä.
Tässä ristipaineessa syntyy lähes hassuja tilanteita, joissa syytetään poliittisia päättäjiä rohkeuden puutteesta ja kykenemöttömyydestä tehdä päätöksiä, viakka todellinen jarru voikin olla uuden ja paremman alku.

Näin Itsenäisyyspäivän alla on hyvä muistaa, että meillä kaikesta huolimatta on moni asia hyvin. Tärkein niistä on rauha. Vain sen vallitessa voimme rakentaa hyvinvointia, taata vapautta ja kansalaisoikeuksia.
Näinä päivinä kuulee puheenvuoroja, jotka saavat kysymään, että onko viime sodista jo liian kauan. Onko se oppi unohdettu. Sota, kaikki sen kauhut ja seuraukset eivät ole mitään peliä vaan raakaa arkea miljoonille ihmisille tänäkin päivänä. Eikä se lopu televisio tai tietokonepeli sammuttamalla.
Meidän on pidettävä Suomi itsenäisenä, puolustamisen arvoisena ja sotapelien ulkopuolella.

Rauhaisaa Itsenäisyyden aikaa!

Sari Kyllönen, joulukuu 2014
___________________________________________________
Yllätyksiä hyvässä ja pahassa

Kuinka usein odotammekaan asioiden menevän sovitusti vanhan kaavan mukaan ja sitten sattuma tai ihmisten piiloteltu intressi saakin ne heittämään häränpyllyä.

Kymmenet tutkijat rämpivät vuosia rämeillä ja nevoilla, tekivät karttaharjoituksia ja neuvottelivat maakauppoja, jotta eteläisen Suomen yksityisomistuksessa olevia luontotyypiltään arvokkaimpia soita, niiden harvinaisia kasveja, eläimiä saataisiin pelastettua jälkipolville.
Syntyi suojeluohjelma, jonka toteutus kirjattiin hallitusohjelmaan. Ja hupsista heijaa viime viikolla uusi kokoomuslainen ympäristöministeri pysäytti hankkeen alkaen tehdä tyhjäksi vuosien työn.
Ministerin "vapaaehtoisuus" on kaunis sana, mutta mitä olisivat teollisuuden jätevesipäästöt tai autojen pakokaasut pelkällä vapaaehtoisuudella.

Kesäkuussa ministeriö tiukensi työllistämistuen seurantaa hyvää tarkoittaen eli taatakseen työttömille kokoaikaista tukityötä. Vaan yllätys, yllätys, pitkäaikaistyöttömien työllistäminen ainakin loppuvuodeksi jämähti jäihin koska yhdistyksillä ei ole varaa maksaa kokopäiväpalkaa. Mentiin ojasta allikkoon, pitkäaikaistyöttömyys vain lisääntyy.
Eduskunta ja ministeriöt antavat vuosittain yli tuhat uutta lakia, asetusta ja säädöstä. Kaikissa lienee jostain näkövinkkelistä hyvää tarkoittava motiivi vaan kokonaisuutta ei katso kukaan. Niinpä suureen ääneen puhutaan kuntien tehtävien karsimisesta, mutta yllätys yllätys, todellisuudessa niitä säädetään koko ajan lisää.

Tehtäviä, rahoitusta ja veroja pompotellaan valtion ja kuntien välillä niin, että tavallinen kansalainen ei perässä pysy. Väliin käy niinkin, että kun valtio sanoo auttavansa kuntia niin se, yllätys yllätys, merkitseekin esimerkiksi lupaa nostaa kiinteistöveroja entisestään eli maksattaa lisää asukkailla.
Olennaista on se, että nykymenolla niin kuntien sisällä kuin niiden välillä kuntalaisten eriarvoisuus kasvaa. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät, samoista tuloista joutuu maksamaan satoja euroja enemmän veroja vaikka palvelut ovat heikommat kuin kevyemmin verottavassa kunnassa.

Valtio ja kunnat ovat kyllä samassa veneessä, mutta ministeriöiden norsunluutorneista on pitkä matka kuntalaisten arkeen. Kunnan kädet ovat säädöksin tiukasti sidotut, eikä vaihtoehtoina lopulta ole juuri muita kuin verojen tai maksujen korotukset ja palvelujen vähennys.
Kokoomuksen ja osin muidenkin porvaripuolueiden linjaan ja ideologiaan soveltuu hyvin kaunis maininta valinnanvapaudesta. Kenellekään ei pitäisi olla yllätys, että se tarkoittaa vain sitä, että valinnanvapautta on vain niillä joilla on siihen varaa. Siksi kokoomus yrittää nyt väen väkisin ajaa yksityisbisneksen myös valtakunnallisten sotepalveluiden toteuttajaksi.

Kenellekään yllätys ei ole sekään, että kokoomuksen ja demarien istuessa maan hallituksessa kaikki ministerinsalkut ja sen myötä valtion kehittämisrahat on jaettu etelään.
Toki joskus yllätykset ovat mukaviakin. Itse koin sellaisen äskeisessä jäsenvaalissa. Meillä Kainuussa kun oli monta hyvää tarjolla kansanedustajaehdokkaaksi niin uskoin jäsenäänestyksestä tulevan tiukan. Se hetkautti, että selkeältä ykköspaikalta pääsen hakemaan kansanedustajan työpaikkaa.
Yhteiskuntamme eriarvoistuu huolestuttavaa tahtia monella tasolla, mutta peruspositiivisena ihmisenä haluan taistella sen puolesta etteivät kauhuskenaariot toteutuisi ja tulevat yllätykset olisivat vain positiivisia sinullekin.

Sari Kyllönen, lokakuu 2014
---------------------------------------------
Polkaistaan maanrakoon

"Budjettiriihessä syntyi sopu, vaan itsellä pääsi melkein poru." Näin runollisesti aloitan kolumnin ja siihen se runollisuus jää.
Ikäviä talousuutisia riittää kyllästymiseen asti. Toki kerrotaan myös, että Suomen kilpailukyky on keulassa, valtion velkaantuminen hidastuu ja luottoluokittajat ovat tyytyväisiä. Osa valtion talouden kohentumista on hölmöläispuhetta. Kyllähän valtion menot kevenevät kun kunnille annetaan 188 miljoonaa euroa tätä vuotta vähemmän ja niiden hoitoon siirretään valtion rahoitusvastuulla olleita asioita.

Yksi suurimpia siirtoja on työmarkkinatuen kuntaosuuden kasvattaminen. Sen jonka monet tuntevat puhekielessä Kela-sakkoina. Siirron arvellaan aiheuttavan kunnille yli 300 miljoonan euron lisämenot, johon annetaan kompensaatiota vain 75 miljooonaa. Sakko nimikkeenä on ikävästi leimaava, ikäänkuin  olisi kunnan tai työttömän oma syy, että on ajautunut työttömyyskierteeseen  ja joutuu kituuttamaan nälkärajalla.

Maksuosuuden nostolla kunnat halutaan työllistämään ja aktivoimaan työttömiä nopeammin. Sinänsä oikea ajatus, että joku ottaa vastuun. Valtio itse kun on jatkuvasti vetäytynyt työllistämisestä ja aiheuttanut itse työttömyyttä. Meiltä Kainuustakin on lopetettu tai siirretty etelään yli tuhat valtion vakinaista työpaikkaa.

Hieman uutta toivoa työttömien auttamiseen tuovat moniammatilliset palvelukeskukset, jotka tulevat vuoden 2016 alusta pakollisiksi koko maahan. Niihin luvatut 100 henkilötyövuoden resurssit tuskin pitkälle riittävät. Pahimmillaan tässä rahojen ja vastuiden pompottelussa joutuvat kärsimään vain pitkäaikaistyöttömät.

Nyt kunta joutuu maksamaan osan työmarkkinatuesta 500 työttömyyspäivän jälkeen. Siitä on kitisty, mutta kovin moni kunta pakollisena vain maksanut. Jatkossa kunta joutuu osamaksajaksi jo 300 päivän jälkeen, mutta vaarana on, että kädet nostetaan pystyyn eikä itse asialle tehdä mitään vaan vain maksetaan kelalle. Kenties reagoidaan vasta sitten kun 1000 työttömyyspäivän jälkeen on kunnan maksettava jo 70 prosenttia.

Niin hullulta kuin se tuntuukin niin kunnilta asenneongelman ohella puuttuvat rahat ja työllisyyttä hoitavat henkilöt estämään työllisyysmenojen, myös tämän työmarkkinatuen maksuosuuden kasvua.
Työttömiä, sairaita, vanhuksia: kaikkia vaaditaan henkilökohtaiseen vastuuseen mutta opiskelijoiden kohdalla huoltajien vastuu on erikoinen. Nuoren täysi-ikäisyys tulee 18-vuotiaana, mutta ammatillisessa koulutuksessa vanhempien tulot vaikutta opintotukeen 20 ikävuoteen asti.

Me pohjoisessa maaseudulla asuvat hädin tuskin enää tiedämme mitä julkinen liikenne on, mutta töissä meidänkin on kuljettava jos töitä on. Sen sijaan Helsingin herroja metrolinjojen ääressä ei hetkauta se, että bensaverojen lisäksi meille tulee työmatkakulujen vähennysoikeuden leikkaus.
Pohjimmiltaan näissä kaikissa asioissa kuten siinäkin, että pienimpiä takuueläkkeitä ei koroteta, eivätkä sitä saavat hyödy eläketulovähennyksestä mitään, on kyse yhdestä ja samasta tulonjaosta.
Hallitus jakaa niille hyvätuloisille, jotka hallituspuolueita äänestävät. Me muut; vääräässä osassa maata asuvat, työttömät ja pienituloiset, poljetaan maanrakoon.

Sari Kyllönen, syyskuu 2014
--------------------------------------------
Kesä kaikilla, loma vain joillakin

Suuri osa suomalaisista päättelee tällä viikolla kesälomiaan, vaikka EU:ssa kesälomat vasta alkavat. Päättyvät ja alkavat niillä, joilla työtä on. Suomessa on 260 000 työtöntä ja 150 000 piilotyötöntä. Nekään, jotka töissä ovat, eivät ole samalla viivalla. Osa-aikaisilla pätkätyöläisillä yhtäjaksoinen kesäloma on haavetta, jos nyt edes palkallista lomaa kertyy kuten pitäisi.
Kainuussa kesäkuun lopussa työttömiä oli 16 prosenttia enemmänkuin vuosi sitten. Samalla työttömyys pitkittyy ja yhä useampi putoaa ansiosidonnaiselta työmarkkinatuelle.

Odottaisi, että hallitus kohdistaisi vaikeimman työttömyyden alueille erityistoimia, mutta niitä ei tipu eikä lirise. Päinvastoin kuntia odottaa miljoonien lisäkulut Kela-sakkojen kriteerimuutoksen takia.
Etelän ministerit katsovat vain oman vaalipiirinsä etua ja hallituspuolueiden kansanedustajat ovat suu supussa tai yksityisen terveysbisneksen juoksupoikina kuten kokoomuksen oululainen Esko Kurvinen. Julkisten sosiaali- ja terveyspalvelujen kampittamisen ohella oikeiston ja keskustan propagandamylly jauhaa eläkeiän alarajan nostoa 65 vuoteen.

Miksi eläkeikää pitäisi nostaa eli lisätä työmarkkinoilla olevaa työvoimaa kun töitä ei ole tarjolla nykyisillekään. Vai onko ajatus, että sitten työttömyyden uhalla työntekijät suostuvat heikompiin työehtoihin. Ihmisten eliniän jatkuminen suhteessa työvuosien määrään ja sitä kautta nousupaine eläkekustannuksiin on toki pohdinnan paikka. Siitä ei kuitenkaan uskalleta puhua, että vähempikin riittäisi eläkeläisten suuria keskinäisiä tuloeroja kaventamalla.

Eläkekatto, joka joissain maissa, kuulostaa hyvältä ja helpolta idealta, mutta se voidaan omistusjärjestelyillä kiertää. Ja niitä eivät vähävaraisemmat voi tehdä. Vain jos työn ja pääoman eli omistamisen verotus on samalla tasolla, niin myös eläketuloihin voidaan oikeudenmukaisesti puuttua.
Eläkkeisiin liittyy asenteita ja ennakkoluuloja. Esimerkiksi nuorten väitetään joutuvan maksaamaan kohtuuttomia eläkemaksuja suurten ikäluokkien puolesta. Todellisuudessa eläkemaksujen nousupaine on vain kohtalainen ja työelämänsä loppuvaiheessa tai jo eläkkeellä olevat jättävät nykynuorille ennätysmäärän varallisuutta.

Moni eläkeläinen säästää "kunnalliskotipelossa" työllä hankkimaansa varallisuutta eikä käytä sitä elämäänsä helpottaviin palveluihin. Turhaan, sillä rahaa ei loppumatkalle mukana viedä. Eläkeiän suhteen on tärkeintä todellinen eläkkeellejäänti-ikä, joka on koko ajan noussut nyt 60,9 vuoteen ja ne syyt, miksi nykyistäkään 63 vuoden eläkeikää ei saavuteta. On liian tiukalle vedettyä työtahtia, työperäisiä sairauksia ja muita työelämää kehittämällä korjattavissa olevaa asiaa.
Myös pykäläviidakkoa käytetään hyväksi. Esimerkiksi opetustoimen johtava hyväpalkkainen viranhaltija voi palata toviksi riviopettajaksi ja eläköityä jo 60 vuotiaana.
Kesä ja kesäloma saa monen pitkään työelämässä oleen miettimään tulevaisuuttaan. Jos terveyttä vielä on, asuntovelat maksettu ja lapset omaan elämäänsä saateltu, niin moni harkitsee, että ostaisiko itselleen vapaa-aikaa ehkä vähän pienemmän eläkkeen kustannuksella. Voisi olla vaikka osa-aikatyössä kouluttamassa tilalleen nuoren oppisopimustyöntekijän. Tässä työttömyystilanteessa sekin mahdollisuus pitäisi olla olemassa.

Sari Kyllönen, heinäkuu 2014
___________________________________________________
Puolue vai sooloilijat

Eurovaalit on käyty ja analysoity. Kyllösen Merja, Meijjän Merja, teki upean vaalityön ja sai uskomattoman äänimäärän, tuhansittain enemmän kuin demarien Liisa Jaakosaari. Kun Kajaanin kokoisessa kaupungissa 39 prosenttia äänestäjistä antoi äänensä yhdelle ehdokkaalle, niin se kertoi uskosta, että oman alueen ehdokas muistaa omansa vaalien välilläkin.
Meijjän Merja ja talkoolaiset tekivät valtan työmäärän, ehdokkaalla 127 tilaisuutta ympäri Suomen. Saldona 58419 ääntä pienellä budjetilla verrattuna moneen vasemmistolaiseen ehdokkaaseen rahavallan juoksupojista puhumattakaan.
Ilomme keskellä vaalinalyyseissä on unohtunut eräs merkittävä tekijä.
Oli euro-, eduskunta- tai kunnallisvaalit, niin ehdokkaan henkilökohtainen äänimäärä vaikuttaa vain vertauslukuun eli sijoitukseen puolueen ehdokaslistalla. Valituksi tulevien määrän ratkaisee puolueen ehdokkaiden yhteinen äänimäärä.

Meijjän Merjankaan valtavalla 58419 äänellä ei olisi ollut yksin mitään asiaa Brysselin koneeseen, vaan äänimäärän olisi pitänyt olla lähes kaksinkertainen, ellei olisi ollut muita vasemmmiston ehdokkaita ja heidän äänestäjiään.
Vaikka edessä on mittumaari ja lomat, niin osa puolueista asettaa jo eduskuntavaaliehdokkaita ensi keväälle. Kainuussa, jossa asetelma on kihelmöivä eurovaalituloksen ja Merjan valinnan jälkeen, Vasemmisto valitsee omat ehdokkaat alkusyksystä ja siten, että jokainen puolueen jäsen pääsee vaikuttamaan. Mutta vain puolueen jäsen.

Politiikkaan on pesiytynyt ja jotkut sitä yhä enemmän sinne ajavat, sooloilun tauti. Yhteisten asioiden yhdessä hoitamisesta yritetään tehdä vain omien etujen ajamista, julkisuussirkusta, hetkellisiä projekteja, yhden asian liikettä, joissa puoluetta ja äänestäjiä käytetään vain astinlautana.
Puolueet, ammattiosastot ja yhditykset on kuitenkin perustettu siksi, että yhdessä voimat ja osaaminen riittävät enempään, parempiin tuloksiin kuin yhden yksilön. Voimien yhdistäminen antaa äänene ja sananvaltaa myös heikoimmille.

Yksilön liiallinen korostaminen vapauden savuverhossa tarkoittaa itsekkyyden lisäämistä ja sitä, että yhteiskunnallinen valta siirtyy niille, jiolla on enemmän varallisuutta ja julkisuutta käytettävissään. Ei edes sosiaalisen median läpimurto poista sitä tosiasiaa, että yhdessä toimien samanhenkiset ihmiset saavat aikaan enemmän kuin poukkoilevat sooloilijat, joiden kohdalla äänestäjällä ei ole mitään kuluttajansuojaa.

Puolueiden on muututtava kun ympäröivä todellisuus muuttuu ja siihen tarvitaan erilaisten mielipiteiden sallimista, rakentavaa keskustelua. Mutta puolueissakin muutokset tekevät vain jäsenet.
Puoluetoiminta ei voi perustua pakkoon vaan siihen, että yhteiset tavoitteet, toiveet ja unelmat, yhdessä tekeminen, kantavat meitä eteenpäin paremman elämän ja huomisen puolesta.
Mutta nyt toverit akkuja lataamaan. Virtaa syksyllä ja talvella tarvitaan.

Sari Kyllönen, kesäkuu 2014
___________________________________________________
Home-evakon vappumarssi

Vappu kolkuttaa ovella, työtätekevien oma juhla. Ja työttömien, herrojen pellolle potkimien. Vappu on simaa, ilmapalloja ja toivottavasti aurinkoa. Vapaapäivä, jolloin arki unohtuu.
Helposti silloin ajattelee, että kaikki on hyvin. Ollaan vain ja höllötellään, kyllä asiat hoituu itsestään. Sillä välinpitämättömyyydelle arkitodellisuus iskee päin naamaa kuin märkä rätti.
Vain työtön tai ensimmäistä työpaikkaa vailla oleva nuori tietää, miltä tuntuu kun tulevaisuudelta vedetään jalat alta. Mutta ei työ, sen puute, porvarien ääretön ahneus jolle luonto alistetaan, Nato-haukkojen intoilu tai rauhan ja sosiaaliturvan puolustaminen ole ainoa syy lähteä vappumarssille.
Vaikka ongelmista tietäisikin, oikeasti herää vasta kun omalle kohdalle kolahtaa. Olen ollut tekemässä monta rakentamispäätöstä, mutta uskonut vähemmän vanhan korjaamiseen, sillä pienet pintaremontit ovat usein perusvikojen peittelemistä.

Yksistään koulurakennuksia on ala-arvoisessa kunnossa suuri määrä. Siksi lapsia ja opettajia sairastuu, nuoriakin ihmisiä joutuu työkyvyttömyyseläkkeelle.
Hometaloista ja sisäilmaongelmista toki puhutaan. Monet ovat kokeneet oireita nivelkivuista tukehtumisen tunteeseen asti. Jotkut homeoireiset eivät pysty edes nukkumaan kotinsa sisätiloissa vaan parvekkeillaan tai jopa pihalle pystytetyssä teltassa. Tarinat tuntuvat rajuilta, liioitelluilta kunnes itse törmäsin samoihin ongelmiin uudessa hienossa työympäristössäni.

Oli innolla odotettu, että pääsemme väljempiin tiloihin, mutta pian muuton jälkeen alkoi ilmaantua mitä ihmeellisimpiä oireita. Alkuun vähättelin niitä tai panin ne milloin väsymyksen, milloin huonojen silmälasien piikkiin. Vajaa vuosi vierähti kunnes jäin käsileikkauksen takia pitemmälle sairaslomalle. Siltä palasin intoa puhkuen, laakereilla lepäily kun ei ole meikäläistä varten.
Heti ensimmäisenä työaamuna nenään iski karmea haju, alkoi ihon pistely, posket kihelmöivät kuin olisi lasivillapaaleissa pyörinyt. Muutaman tunnin jälkeen alkoi päänsärky, johon ei särkylääkkeistä saanut mitään apua. Tilanne paheni päivä päivältä ja kaksi viikkoa töihin paluun jälkeen jouduin siirtymään toisiin tiloihin. Onneksi uusi työhuone löytyi, sillä muutoin edessä olisi ollut uusi sairaslomakierre. Oma tilanne on nyt helpompi, entisiä tiloja tutkitaan ja uusia etsitään koko työyhteisölle, mutta kauanko kestää, moniko sairastuu ennenkuin pääsemme terveisiin tiloihin. Ja tämä sairaalakiinteistössä.

Entäpä ne oppilaat, jotka päivästä toiseen sinnittelevät huonokuntoisissa kouluissa. Kuka heille kirjoittaa sairauslomaa tai etsii uusia tiloja, antaa vapautuksen opetuksesta joka lain nojalla on pakollista. Mitä tekeekään maan kokoomusjohtoinen hallitus: leikkaa homekoulujen korjausrahat, jolloin kuntien on vaikea aloittaa terveiden koulujen rakentamista.
Eikö yksin tässä ole syytä lähteä vappumarssille, jotta puretaan homerakennukset, pannaan rakentajat töihin tekemään uudet tilalle ja parannetaan kansanterveyttä. Puhtaan ilman puolesta.

Sari Kyllönen, huhtikuu 2014
___________________________________________________
Huostaanottokin lasten parhaaksi

Vuodenvaihteessa sosiaalisessa mediassa eli somessa levisi kulovalkeana video Oulussa tehdystä lasten huostaanotosta. Ilkeitä kuvia ja polemiikki siitä, toimivatko viranomaiset oikein. Siitä ei puhuttu, miksi huostaanotto tehtiin. Kun viranomaisilla on vaitiolovelvollisuus, niin julki tulee vain totuuden toinen puoli.
Äitienpäivänä kaksi vuotta sitten pieni tyttö kuoli tukehtumalla isän ja äitipuolen erittäin julman kohtelun seurauksena. Silloin huudettiin isoon ääneen, että missä olivat sosiaaliviranomaiset ja syyllistyivätkö virkavirheeseen kun antoivat lapsen olla kotona.
Nämä tapaukset kertovat millaista nuorallatanssia lasten huostaanotoissa kuljetaan. Tunteet heräävät pintaan ja toki pitääkin, mutta lapsen edun on oltava ykkösasia ja silloin kysytään, kuka on oikea henkilö päättämään. Kenen tiedot ja taidot tähän riittävät.

On pohdittu, että pitäisikö huostaanottopäätös aina tehdä tuomioistuimessa. Mutta kuinka usein oven avaavalla poliisilla tai sosiaalityöntekijällä onkin edessään kiireellinen perheväkivalta-, huume- tai muu päihdeongelma, jossa lapsen kärsimys vain pitkittyisi. Siinä ei ole aikaa odotella.
Huostaanottojen tarpeellisuudesta on syytä keskustella senkin takia, että hetkellinen sijaisperhe tai laitossijoitus ei välttämättä ole paras ratkaisu vaan voi jättää lapseen ikuiset arvet. Eikä perhe tai vanhempi, joka nyt ei lapsestaan osaa pitää huolta, saa olla loppuiäkseen tuomittu.
Hyvä lapsuus tai vanhemmuus ei ole varallisuudesta kiinni. Ne eivät ole rahalla ostettavissa, vaikka sellaistakin mielikuvaa tässä kulutusyhteiskunnassa yritetään luoda.

 Vanhemmat ja ympäristö antavat lapselle oppia, käyttäytymismalleja ja esikuvia. Koulutetut vanhemmat kannustavat lapsiaan kouluttautumaan enemmän kuin vähemmän koulutusta omaavat, mutta mikään automaatti se ei ole. Eikä titteli tee ihmisestä ihmisenä sen parempaa.
Yhteiskunnan kannalta ratkaisevaa on sosiaalinen kierto. Se, että köyhimmänkin, syrjäytyneimmänkin perheen lapsella on mahdollisuus edetä elämässä lahjojensa ja kykyjensä, osaamisensa mukaisesti.
Kaikki puheet ennaltamääräämisopista, jossa köyhien lapset tuomitaan köyhiksi jo ennen syntymää, toimet eliittikoulujen aikaansaamiseksi, heitot työttömien tai maahanmuuttajien asuttamisesta vain muutamiin kaupunginosiin, ovat tämän sosiaalisen kierron katkaisemista ja jalkojen lyöntiä hyvinvointivaltion alta.

On naurettu sille, että joku Suomen presidenttikin on käynyt ennustajalla povauttamassa maan tulevaisuutta. Mutta mitä muuta tämä tälläinen on kuin tähdistä ennustamista. Riippuen tähtien asennosta ja syntymäajankohdasta kohtalosi on sinetöity. Turhaan pullikoit vastaan, olet sitä mitä tähdissä on määrätty.
Eiköhän anneta lapsille ihan oma mahdollisuus

Sari Kyllönen, tammikuu 2014
___________________________________________________
Haasteet ovat voitettaviksi

Vasemmiston puoluevaltuusto äänesti toivomallani tuloksella. Poliittisen puolueen tehtävä on vaikuttaa, olla siellä missä asiat päätetään. Vastuunpakoilu ei tuo leipää kenenkään suuhun. Yksistään työttömien etu, kalkkiviivoilla olevat päivärahan suojaosuus, työssäoloehdon lyhentäminen ja muut vaativat meitä olemaan vahtimassa, että ne myös toteutuvat eikä niitä torpata kuten ilman meitä voisi tapahtua. Sain kutsun Vasemmiston talous- ja työllisyyspoliittisen työryhmän jäseneksi. Sielläkin on nyt aivan eri asia toimia kun tietää, että esityksiämme voidaan ihan oikeasti yrittää toteuttaa emmekä tuota vain pölyttyvää paperia.

Vaikka perjantaina julkistetussa rakennepaketissa on kipeitä asioita, niin Vasemmiston mukanaolo näkyy linjauksissa. Kun kaikkialla Euroopassa on leikattu perusturvaa, eläkkeitä ja sosiaalietuuksia niin Suomessa olennaisiin osiin ei ole koskettu vaan jopa korotettu. Nytkin kun lasten päivähoitomaksuja korotetaan, niin hyvätuloisilta. Tekisikö kokoomusjohtoinen hallitus näin ilman vasemmistoa?
Rakennepaketti helpottaa kuntia, paikkaa taloutta ja auttaa säilyttämään Suomen luottoluokituksen parhaana, mikä vaikuttaa valtion velkoihin ja korkomenoihin. Mutta on siellä ikäviäkin asioita ja miten ne miljardien säästölistalla välttäisi.

Miten riittää työttömän yksinhuoltajaäidin päivä. Jos työ on otettava vastaan yli 80km päästä, mikäli töihin pääsee joukkoliikenteellä 1,5 tunnissa. Siis 8 tuntia töitä, 3 tuntia työmatkoja, lasten vienti ja haku päivähoidosta, kauppa-asiat ja kodinhoito, vähiin jää yöunet ja lasten kanssa oleminen. Monelle ukaasi tökkää joukkoliikenteen puuttumiseen, mutta on silti kohtuuton.

Uutisoitiin vanhusten ja lasten maksavan rakennepaketin. Vanhuspalveluissa ratkaisevaa on hoitavien ja auttavien käsien määrä, ei laitosten seinät. Ja näitä käsipareja ei vähennetä vaan lisätään. Laitospaikan saa kun kotona ei avun turvinkaan enää pärjää. Lapsilta ei leikata ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tilanne paranee oppivelvollisuusiän nostolla, joka ehkä tuo lukion tai ammattiopin aloittavilla nuorilla ilmaiset koulukirjat. Suomessa on noin 400 lukiota, joissa on tyhjänä tuhansia oppilaspaikkoja. Ei tällaiseen tuhlaukseen ole kenelläkään loputtomiin varaa, eikä siihenkään, että nuoria koulutetaan ammatteihin joissa ei ole töitä. Ikäluokkien pienentymisen takia väistämätön oppilaitoskarsinta pitää tehdä järkevästi niin, että opiskelupaikan saavutettavuus säilyy eikä opetuksen laadusta tingitä. Nuorissa on tulevaisuus ja heidän puolestaan pitää tehdä töitä joka päivä. Otan budjetin kaupunginhallitusvaiheesta omaan piikkiini sen, että nuorisotoimen henkilöstö säilyy. Esityksenä oli, että vuonna 2015 ei eläköityvän tilalle palkata uutta työntekijää, vaikka jo nyt yhdenkin sairasloman sattuessa on jouduttu sulkemaan joku nuorisotiloista. Jos tuota palkkausta ei tehtäisi niin alkavat taas puheet nuorisotilojen sulkemisesta.

Sari Kyllönen, joulukuu 2013
___________________________________________________
Ihmiset numeroiden takana

Kunnissa on ratkaiseva vääntö ensi vuoden talousarviosta. Alle kuukauden päästä kuntien on lyötävä lukkoon ensi vuoden tulo- ja kiinteistöveroprosenttinsa. Viime syksynä valitut uudet päättäjät törmäävät nyt siihen, että paljon hyvää ja kaunista tuli luvattua, mutta liikkumavaraa lupausten lunastamiseen on vähän, jos ollenkaan. Monessa kunnassa verotusta joudutaan kiristämään kun tulot ja menot eivät kohtaa. Helposti syytellään valtiota, vaikka malka on omassa silmässä kun on eletty yli varojen ja viivytelty päätöksiä. Kunnallisverotukseen tulisi saada lisää progressiota eli verot maksukyvyn mukaan ja pääomatulot kunnalisverotuksen piiriin. Nyt ökyrikas sijoituksilla elävä maksaa veroa vain valtiolle vaikka käyttää kunnan palveluita.

Veroista valitetaan vaikka ensi vuosi lienee ensimmäinen noin 10 vuoteen, että verotus kiristyy. Koko tämän välin käteen jäävät tulot ovat lisääntyneet, mutta sitä ei haluta myöntää. Pientä oikaisua verotukseen on tuonut tämän hallituksen aikana tulorajojen nosto eli pienituloisimmat ovat verotaakasta vapautuneet. Totta on, että valtio sysii kuntien niskaan uusia tehtäviä ja kuroo rahoitusta. Mutta poliittisista syistä maailmaa kuvataan mustemmaksi kuin se on. Kun esimerkiksi yritystoimintaa yritetään lisätä yhteisöveron helpotuksilla, niin väitetään siinä kuntien menettävän. Unohtuu, että valtion ja kuntien jakosuhdetta muutetaan samalla niin, että valtio ottaa koko tuon kevennyksen omaan piikkiinsä.

Kuntien talousarviokirjat ovat paksuja opuksia, tekstiä ja numeroita loputtomiin. Kuntalaiselle ja monelle päättäjällekin ne ovat melkein hepreaa, sillä talousjohtajilla on halu jättää kokonaisuudet hämäriksi. Esimerkiksi eri toimintoihin tulevia valtionosuuksia ei haluta yksilöidä. Helposti unohtuu, että kaikkien noiden numeroiden takana on ihmisiä. Joku laatii suunnitelmat ja tekee jo valmisteluvaiheessa arvovalintoja toteuttavista ja tekemättä jäävistä asioista. Ja jokainen näistä numeroista koskettaa myös jotain kuntalaista.

Meillä Kajaanissa on toistuvasti puhuttu nuorisotakuusta, etsivästä nuorisotyöstä ja syrjäytymisen ehkäisystä. Mutta jos kysyy, mistä niihin rahoitus, niin puhe loppuu. Vain henkilöstön pakollisiin palkankorotuksiin on ensi vuodelle rahavaraus, toimintaan ei lisää. Ja nuorisotyöntekijöidenkin määrää pitäisi henkilöstösäästönä vähentää, vaikka osa nuorisotiloista pyörii vain yhden työntekijän varassa. Kaikki myöntävät, että lapsiin ja nuoriin kohdistuvat säästötoimet ovat kaikkein tyhmimpiä, sillä ne kohdistuvat tuleviin veronmaksajiin ja haittavaikutukset ovat pitkäaikaisimpia.
Itsekkäästi asia ilmaisten; jokainen nyt syrjäytyvä tai syrjäytetty nuori on pois meidän vanhempien tulevista palveluista. Ellemme tätä ymmärrä, ajaudumme hölmöläisten peiton jatkamiseen, jossa lopulta siirrämme haitat itsellemme.

Sari Kyllönen, lokakuu 2013
___________________________________________________

Huuliveikkoja vai yhteistyötä

Kotiin ajellessa edessä ajoi rekka reilua alinopeutta, lienee ollut raskaampi kuorma. Orientoiduin odottamaan sopivaa suoraa, jossa voisin ohittaa. Rekkakuski vilkutti turvallisen ohituksen merkiksi, painelin ohi ja heilautin kuskille kättä kiitokseksi yhteistyöstä.

Ajaessa mietin luottamustehtävissä kohtaamiani työllisyyden, aluepolitiikan ja kuntarakenteen ongelmia. Asiat ovat erilaisia, mutta yhteinen nimittäjä on yhteistyö tai sen puute. Kuopiossa Itä-Suomen maakuntahallitusten ja -liittojen kokouksessa totesimme moneen otteeseen tarvittavan enemmän yhteistyötä yli kunta- ja maakuntarajojen. Sen verran asia eteni, että kokous järjestetään ensi vuonna Kainuussa ja lappilaisetkin kutsutaan.

Kajaanissa ja Kuhmossa käynnistyi vuoden alusta työllisyyden kuntakokeilu. Kajaanissa yritetään selvittää kolmannen sektorin toimijoiden työllistämismahdollisuudet, osaaminen ja resurssit sekä selkiyttää eri toimijoiden roolit, tehostaa työllistämistä koulutuksen avulla ja ennen kaikkea tehdä parempaa yhteistyötä TE-toimiston, ELY:n ja Kelan kanssa.

Kovin paljon toiveita on sälytetty yhden kokeilun harteille ja hienoa jos työttömyys tällä saadaan laskuun. Tahtotila on olemassa, vaan heti kun mennään yksityiskohtiin, niin harmillisen usein alkaa väistely ja kinastelu siitä, kenelle asia kuuluu. Ei siis ainakaan minulle.

Uutta rakentaviin tuloksiin ei päästä ainakaan niillä lain vaatimilla pakkopullakokouksilla, jotka menevät niin ennalta-arvatusti, että pöytäkirjatkin on voitu jo kirjoittaa valmiiksi. Sellaisiinkin olen joutunu osallistumaan.

Onneksi vähän erilainen oli vastíkään Vasemmiston seminaari, jossa pohdimme tulevia Euroopan parlamentin vaaleja ja budjettiriihen tuloksia. Hallituspuolueena ei voi vain huudella joutavia, vaan joutuu puheistaan myös teoilla vastaamaan. Kun joudutaan paikkaamaan edellisten hallitusten ylivarojen elämistä ja maailmantalous yskii, niin se pakottaa väkisin ikäviinkiin päätöksiin. Mutta kumpaan sinä luotat; huuliveikkoon vai siihen, joka hoitaa ikävätkin työnsä karkuun juoksematta.

Vasemmiston sisälläkin on jännä huomata, että siellä missä kannatus on vaatimatonta viljellään jyrkkiä puheita ja Ei, Ei, Ei-asennetta, kun taas meillä jossa kannatus on vahvaa, uskotaan enemmän yhteistyön voimaan ja saavutettuihin käytännön tuloksiin. Minä uskon, että enemmän saamme aikaan rakentavalla yhteistyöllä sateenkaarihallituksessa kuin oppositiosta huutelemalla.

Meillä Kainuussa viljellään mitäpä se hyvejää-asennetta ihan liikaa. Vähätellään omaa osaamista, vaikka uusissa tuotannon avauksissa kuten pelialalla olemme maailman tasoa. Ei Suomen tai Kainuun pelastajaksi tule kukaan ulkopuolinen, vaan se pitää tehdä ihan itse.

Sari Kyllönen, syyskuu 2013

---------------------------------------------

Vuosi seuraavaan lomaan

Vaikka ei niin miellyttäisi, pakko on hyväksyä se tosiasia, että seuraavaan varsinaiseen lomaani on vuosi. Ellei tule pakkolomaa, joka tulee tällä menolla olemaan liian tuttu monelle työssäkäyvälle suomalaiselle seuraavankin vuoden sisään.

Lomaoikeus ei ole mikään taivaasta tipahtanut vaan ammattiyhdistysliikkeen ja työväenpuolueiden yhteistyöllä ajettu etuus. Sen säilyminen ei ole mitenkään automaattista vaan jatkuvasti uhattuna.

Tämänkin lehden tekijöiden, toimittajien, työehtoneuvotteluissa tänä keväänä lomapäiviä oltiin leikkaamassa vähemmäksi ja se vaatimus meni jäihin vasta aivan viime hetkellä sanomalehtilakon uhatessa.

Kuulemme jatkuvia vaatimuksia työurien pidentämisestä. Kilpailukykypuheiden varjolla väitteitä siitä, että muualla tehdään enemmän töitä kuin Suomessa ja , että työntekijöiden vapaita,  lomaltapaluurahoja, pekkaspäiviä ja milloin mitäkin työehtosopimusten osina sovittuja asioita pitää karsia pois.

Käytännössä kaikki nuo vaatimukset tarkoittavat sitä, että kun työntekijät ovat aikoinaan suostuneet ottamaan osan palkankorotuksesta rahan sijaan vapaa-aikana niin sen leikkaaminen tarkoittaa ansiotason leikkaamista. yritysten omistajien voitto-osuuksia ei vähennettäväksi esitetä.

Vertailut Euroopan sisällä näyttävät, ettei suomalaisen työntekijän asema niin erityisen hyvä ole. Ei työaikojen, palkkojen eikä varsinkaan työsuhdeturvan suhteen.

Eikä työntekijä mikään kone ole vaan ihminen, jonka työteho ja työsuorituksen laatu laskee ellei tarvittavaa vapaa-aikaa ja lomaa ole. Työn ja vapaa-ajan raja on vielä nykyään kännykkäaikana niin hiipunut, että varsinaisen loman tarve on kasvanut.

Jokaisella on omat tapansa, mutta aika monella työelämästä tuttu suorittaminen on siirtynyt myös loma-aikaan. On toki niitäkin, joille loma on vain hölläilyä ja lepäilyä.

Joku, ainakin hetkellinen muutos on tarpeen, jotta elämä on muutakin kuin tätä oravanpyörää.

Vaikka pysähdys, hetki hiljaisuutta ilman sen suurempia odotuksia tai toiveita. Pieni hetki nauttien auringosta, ilman pelkoa sateesta joka kuitenkin jossain nurkan takana väijyy. Pieni hetki vapautta, aamu jolloin ei tarvitse herätä herätyskellon soittoon. Ei arki meitä kuitenkaan kauaksi karkuun päästä eivätkä ikävätkään asiat kuten Utoyan saaren verilöyly kaksi sitten tai viimeviikkoinen Espanjan junaturma.

Toivottavasti senkin saavat meidät hetkeksi miettimään asioiden arvojärjestystä. Suurempaa kunnioitusta elämälle. Myönnän, etttä oma lomakin meni aika kiireessä; piti remontoida taloa, järjestellä juhlia ja toritapahtumia, käydä joku kokouskin. Silti lomani oli antoisa ja rentouttava, sain viettää runsaasti aikaa kokkausharrastukseni parissa. Ja nyt jo sorruin ajatukseen "vuosi seuraavaan lomaan".

Sari Kyllönen, elokuu 2013

___________________________________________________

Purkkeja ja purnukoita

Kokouspyöritys helpottaa vasta juhannukseksi. Leipätyö on pitänyt hoitaa rumban keskellä, eikä siinä kaikki. Illat ja alkuyön tunnit on remontoitu taloa, nukuttu muutama tunti ennen uuden aamun koittoa.

Aikatauluissa on ollut säätämistä kun remontissa on ollut vierastakin työvoimaa ja töiden pitänyt pyöriä kokoajan.

Maalaustelaa ja kokouspapereita on hankala pyöritellä yhtä aikaa. Siksi lukeminen on ajanpuutteen vuoksi jäänyt väliin pintapuoliseksi, mutta maalatessa on ehtinyt pohtia tulevia kokousasioita.

Ajatukset vain tahtovat pyöriä nurinkurin ja kesken kokousten olen havahtunut miettimästä, tuleeko maalin sävyksi kurkkua, oleanteria, henkäystä, zirkonia vai laitanko sittenkin tapettia seinille.

Onneksi en ole isommalti sanoissani sekoillut kokouksissa, vaikka olisihan se voinut muita huvittaa.

Jopa vappujuhlat jäivät remontin jalkohin. Puoluekokoukseen sentään ennätin, seuraavaa olisi pitänyt odottaa kolme vuotta.

Puolukokous pidettiiin vain kaksipäiväisenä ja tahti oli aivan liian tiukka. On palattava kolmepäiväiseen kokoukseen, jotta kaikki pitkien matkojen päästä tulleet pääsevät puheenvuoronsa pitämään.

Reissu oli rankka. Kyyti lähti Kajaanista puolenyön aikaan, oli Tampereella aamulla vajaa tunti ennen kokouksen alkua ja sitten kokoustyötä yli seitsemän tuntia. Aika moni edustaja kaatui sitten heti sängyn mutkaan, vaikka iltaohjelmaakin oli tarjolla.

Aamulla jatkettiin taas seitsemän tuntia, sitten kyyti ja kotiin puolenyön jälkeen.

Tuli kyllä mieleen, että Kainuun Vasemmisto on esittänyt puoluekokousta Kajaaniin, jossa olisi upeat kokoustilat, suuri hotelli ja kohta kylpyläuimahallikin samassa pihassa.

Kaikki puoluekokouspäätökset toki saatiin tehtyä, käsiteltyä kaksi laajaa ohjelmaa ja 99 kokousaloitetta. Hyviä, innostavia puheita kuultiin, mutta keskusteluaikaa tarvitaan enemmän.

Kainuun Vasemmiston kokousaloitteet saivan hyvän vastaanoton.

Aloitteemme kaivosten louhintamaksuista ja niistä perustettavasta valtion kaivosrahastosta tulee puolueen jatkovalmistelun pohjaksi. Aloitteestamme Vasemmisto ajaa sitä, että kuntien ei tarvitse palauttaa tyhjäksi jäävistä kouluista valtionosuutta vaan myyntirahat jäävät kokonaan kunnalle.

Puoluejohto uudistui ja sai pohjoista verta. Ehkä hivenen jäävinä, alunperin Kemin kupeelta Lautiosaaren kasvattina, olen hyvin tyytyväinen.

Toivotan onnea kaikille puoluejohtoon, puoluehallitukseen ja -valtuustoon valituille. Hieno kokoonpano miehiä, naisia, nuoria ja ikääntyneempiä. Näin pitääkin olla jotta tasapaino säilyy.

Kiivaan alkuvuoden jälkeen vetäydyn kesälomalle ja juhannuksen viettoon. Leppoisaa keskikesän juhlaa kaikille ja muistakaa olla rumentamatta hukkumistilastoja.

Sari Kyllönen, kesäkuu 2013

___________________________________________________

Kuka kasvattaa vai kasvattaako kukaan

Opettaja työnsi metelöivän oppilaan ruokalasta käytävään. Ei lyönyt, eikä repinyt mutta sai seurauksena potkut.

Tapaus on yksittäinen, mutta viikottain oppilaat solvaavat, uhkaavat ja jopa käyvät käsiksi opettajiin.

Ja jos opettaja häiriökäyttäymiseen puuttuu, niin saa niskaansa oppilaan vanhemmat kielenkäytöllä, joka ei julkaistavaksi sovellu. Sillä eihän meidän lapsi pahaa tee vaan aina joku toinen.

Oppilas saa huutaa ja riehua mielinmäärin. Vanhemmat saavat sanoa ihan mitä huvittaa. Millaisen toimintamallin annamme jälkikasvulle?

Tuskin kukaan kaipaa karttakepillä huitovaa, luunappeja ja tukkapöllyä jakelevaa hirmumaisteria luokkahuoneeseen. Emmekä koulun oville amerikan malliin vartijoita ja metallinpaljastimia.

Itse kaipailen yhteilöllisyyttä, vanhempien kunnioitusta ja tiukempia sääntöjäkin, sillä rajat ovat rakkautta ja holtittomuus rakkaudettomuutta.

Moni lapsi kasvaa yksin tietokoneen äärellä. Vanhempien aika menee elintaso-oravanpyörässä juoksemiseen. Lapsia osataan hankkia, mutta vanhemmuus on hukassa.

Lasten kasvatukseen on levinnyt vastuuttomuus joka on yleistä muutenkin. Jonkun toisen, ei minun, pitää hoitaa asiat. Kodille kuuluvaa tehtävää sysitään koululle, sen sijaan että koti ja koulu toimisivat yhdessä lapsen parhaaksi.

Yhtä lailla kouluissa ja opetussuunnitelmien perusteiden laadinnassa on pysähtymisen paikka.

Lapsille ja nuorille tarjotaan nyt valtava tietotulva ja väliin muistetaan taito-ja taideaineitakin. Mutta entä käytöstavat ja yhteiskunnan yleiset pelisäännöt? Silä nykyinen yliyksilöllistetty mulle-kaikki-tässä-heti-hyt, on lopulta anarkian ja tuhon tie.

Aika entinen ei koskaan enää palaa, eikä monilta osin ole syytäkään, mutta ennen lasten kasvattamiseen ja kasvamiseen osallistui koko lähiyhteisö. Maalla kylä, kaupungissakin naapurit katsoivat perään. Lapset oppivat elämän rajoja ja pelisääntöjä.

Kiukuttelevia lapsia tulee olemaan aina. Eikä väkivalta ole ratkaisu, sillä siitä ei muuta kuin vain huonompaa seuraa.

Nyt on vain menty jo toiseen ääripäähän. Jos naapuri vaatii pihalla kovaäänisesti riehuvaa lasta olemaan hiljempaa, voi saada viranomaiset niskaansa.

Lastensuojeluilmoitusten ja huostaanottojen määrät ovat suuria; liian suuria. Ei niin etteikö lasten hätään ja perheiden ongelmiin pitäisi yhteiskunnan puuttua jopa nykyistä tiukemmin, mutta toimintatapojen pitäisi muuttua.

Esimerkiksi suomalainen neuvolajärjestelmä on erinomainen ja tavoittaa kaikki perheet jo ennen lapsen syntymää, mutta neuvolakäynnit antavat usein valheellisen kuvan todellisuudesta. Lyhyt hetki neuvolassa näytellään parempaa kuin onkaan. Siksi neuvolan työtapoihin täytyisi kuulua kotikäynnit lasten esikouluikään asti.

Yksi suurimpia haasteita on, kuinka kannetaan vastuu jälkikasvustamme ja kuinka tuetaan vanhemmuutta äärimmäisyyksiin menemättä. Sillä niin metsä vastaa kuin sinne huuudetaan.

Sari Kyllönen, toukokuu 2013

___________________________________________________

Vallan monet kasvot

Maaliskuun puolivälissä 115 kardinaalia kokoontui Vatikaanin Sikstiiniläiskappeliin valitsemaan uuden paavin. Valinta tapahtuu tiukkojen sääntöjen mukaan. Äänestykselle on määritelty tarkat kellonajat, äänestyspaperin taittamissuunta ja muista yksityiskohdista on pilkuntarkat määräykset.

Meillä kunnallisvaalit eivät ole läheskään niin tarkkaan säädellyt, mutta aiheuttava kyllä yhtä pitkät jälkipuheet. Kunnallisvaalien tuloksen pohjalta valittiin luottamushenkilöt eri tehtäviin ja näissä valinnoissa tarvittiinkin miettimistä jotta vaalitulos, ihmisten osaaminen ja tasapuolinen, oikeudenmukainen kohtelu osuivat edes suunnilleen kohdalleen.

Kunnan tasolla jouduttiin poliittisen suhteellisuuden ohella huomioimaan sukupuolten tasa-arvo ja maakunnallisella tasolla punnertamista tuli lisää alueellisen edustavuuden turvaamiseksi. Harvoin jos koskaan valinnat tyydyttävät kaikkia, mutta ne on tehty ja uudet valtuustot, lautakunna ja muut luottamuselimet käynnistelevät koneitaan.

Moni uusi luottamushenkilö opettelee vallan käyttämisen kiemuroita. Jotkut vanhat konkarit, jotka ovat vuosikymmeniä puikkelehtineet poliittisella kentällä, jakavat auliisti oppejaan tulijoille, mutta eivät suostu opastajiksi vaikka rinta rottingilla retostelevat kokemuksellaan. Pelkona kun kaivertaa oman paikan menetys, kyyn kasvattaminen povella.

Uusissa tulokkaissakin on useampaa lajia. Osa aidosti opettelee tapoja ja rakentaa yhteistyökanavia. Osa on tyhjästä nousseita komeettoja, jotka luulevat tietävänsä kaiken heti ja muuttavansa vaikka veden viiniksi.

Vaikka kunnallisen vallankäyttäjän todellinen valta on kapea, niin siitä luopuminen on yksilötasolla kova paikka ja tyylikkäitä luopujia on harvassa. Varsin moni purkaa luopumisen tuskaa käyttäytymällä kuin pikkulapset, kiukutellaan pienistäkin asioista ja arvostellen toisten tekemättömyyttä.

Meille jokaiselle luottamushenkilölle tekisi varmaan hyvää pysähtyä hetkeksi, vilkaista peiliin ja kuvitella itsensä luopujan osaan. On näet niin helppo sanoa, ettei se minua haittaa ja kuitenkin lähes jokaisen kohdalla ottaa tosi koville.

Osansa soppaan tuo tehtävien myötä saatu julkisuus. Joillekin se on niin tärkeää, että asioiden ratkaiseminen asioina ei riitä, vaan tärkeintä on päästä tohtoroimaan julkisuudessa.

Yhteishenki niin, että untuvikko saisi oppinsa ja konkari pysyisi vallan kahvan vieressä untuvikkoa opastaessaan, edesauttaisi koko politikan uskottavuuden uutta löytymistä.

Minä, minä, minä-ajattelu ajaa suurta osaa ihmisistä eteenpäin, mutta talloo muun yhteiskunnan ja erityisesti sen heikoimmat jäsenet helposti jalkoihinsa. Liiallisen ahneuden ja itsekkyyden jäljet ovat jo liian vahvat kaikkialla ympärillämme.

Sari Kyllönen, maaliskuu 2013

___________________________________________________

Palvelua vaatteiden mukaan

Viime aikoina olen ollut tavallista enemmän tekemisissä erilaisten palveluyritysten kanssa. Joukkoon on mahtunut niin pieniä kuin suuriakin. Kiireisenä nykyihmisenä useimmat ensimmäisistä yhteydenotoistani ovat tapahtuneet netin kautta. Yhä useampi yritys kun kauppaa itseään ja palveluitaan netissä.

Yritysten nettisivuilta löytyy lähes aina valmiit yhteydenottopyyntö-lomakkeet. Täytät vain tietokoneen näytöllä läpyskän ja painat lähetä -nappia, helppoa kuin mikä ja sen jälkeen odotellaan puhelinsoittoa. Vaan ei sittenkään niin helppoa ja yksinkertaista kuin voisi kuvitella. Ensimmäinen yllätysmomentti on ollut se, että osasta yrityksistä, joihin pyynnön lähetin ei koskaan ole tullut puhelinsoittoa.

Yhteydenottopyyntöihin olin laittanut myös sähköpostiosoitteen. Siihen nyt ainakin luulisi olevan helppo vastata ja laittaa jotain yleisinfoa, kuten "kiitos yhteydenotostanne" ja sitä rataa. Vaan eipä kuulunut kaikista yrityksistä mitään sähköpostinkaan kautta.

Väkisellä jäin pohtimaan, miksi kyseiset firmat käyttävät aikaa ja rahaa nettisivujen teettämiseen, jos niitä ei käytetä. Vanhentuneet, toimimattomat sivustot ovat huonointa mahdollista mainosta.

Kaikkien asioiden hoito ei hoidu netin kautta, ei sähköpostilla eikä puhelimellakaan. Joskus on mentävä ja hoidettava asiat liikkeissä paikan päällä.

Toisinaan joudun juoksentelemaan asioilla kiireesti ruokatunnin aikana. Työni on sisätyötä toimistossa eikä siihen sisälly asiakaspalvelua. Onneksi ei ole pukukoodiakaan vaan voin käyttää mukavimpia vaatteita, vaikka kulahtaneita farkkuja. Tukkakin on usein sitaistu kiireessä ponnarille.

Perustyötamineissa kun juoksentelen asioilla niin törmään usein siihen, ettei asiakaspalvelua tahdo löytyä. Tavaraa kyllä on, henkilökuntaa vähemmän ja kun lopulta löytää, niin asenne ja ilme viestii ajatustavasta "ei tuo tosissaan ole mitään ostamassa, ei sillä kuitenkaan rahaa ole".

Onkohan nykypäivän asiakaspalvelijoilta unohtunut vanha viisaus; hyvä kello kauas kuuluu, paha vielä kauemmas.

Itse sain aikoinaan hyvän opin eräältä työnantajaltani, joka iskosti päähäni: "asiakkaita palvelet aina hymyssä suin ja jos oikein ottaa pattiin käy potkimassa takaovea. Mutta asiakkaille hymyilet, olet iloinen ja palvelet loppuun saakka. Uuden oven saa rahalla, loukattua asiakasta et saa palaamaan edes rahalla."

Onneksi toki löytyy yrityksia, joista selkeästi huokuu ystävällisyys ja palvelualttius. Näissä firmoissa ei myöskään haittaa minkälaisissa vaatteissa asiakas liikkeeseen kävelee. Näitä todellisia palveluyrityksiä saisi olla paljon enemmän. Luulisi näet jo olevan päivän selvää, että vaatteet eivät kerro pankkitilin saldoa. Rääsyläinen voi olla miljonääri ja minkkiturkkiin sekä merkkivaatteisiin pukeutunut voi pitää yllä ulkokuorta velalla ja luottohäiriömerkinnöillä.

Sari Kyllönen, helmikuu 2013

---------------------------------------------

Joulurauha mielissä ja sydämissä

Jouluja on monenlaisia. Toiset viettävät joulua perheen ja suvun kanssa. Osa viettää joulua ystävän kera ja osa yksinään.

Suomi muuttuu koko ajan monikulttuurisemmaksi maaksi eikä kaikkiin kulttuureihin joulun vietto kuulu ollenkaan. Itänaapuristakin Suomeen saapuu kymmeniä tuhansia ihmisiä viikkoa joulumme jälkeen Uutta vuotta Pakkasukkoineen juhlimaan. Joillekin meistä joulu on yltäkylläisyyden täyttämä, ruokaa kannetaan pyhien jälkeen roskiin. Toisilla ei tahdo ruokaa riittää pöytään joulunakaan. Erilaiset avustusjärjestöt ahertavat helpottaakseen edes hiukan köyhimpien joulua.

Kun kysyy ihmisiltä, mistä muodostuu hyvä joulu, niin useimmiten vastaus kuuluu "ei ole kiire minnekään ja saa syödä niin paljon kuin haluaa". Hyvään jouluun ei tarvita lahjojen kilpavarustelua, joka synnyttää vain kateutta ja pahaa mieltä lasten kesken. Hyvä joulu syntyy pienistä asioista, lämmöstä ja ystävällisyydestä ihmisten kesken, vaikkapa yksinäisten vanhusten ilahduttamisesta.

On aiheelista toivottaa toisillemme Rauhallista Joulua. Vaikka se on vain muutama päivä, vain pieni hetki vuodessa, niin todella tärkeä. Jokainen meistä tarvitsee pysähtymistä oravanpyörässä juoksemisessa, lepoa ja rauhaa, jotta jaksaa tässä hektisessä maailmassa eteenpäin.

Suomessa riittää varallisuutta ja niitä, jotka ahnehtivat aina vain lisää muista välittämättä. Oma suu on lähimpänä ja liian usein näkee, että köyhä antaa vähästäänkin, mutta rikas sulkee silmänsä. Jospa edes jouluksi silmät aukeavat, sillä jo parilla eurolla saa paljonkin hyvää aikaan; vaikka riisiryynit vähävaraisen perheen joulupuuroon. Rahan sijaan aika moneen hyväntekeväisyyskeräykseen voi antaa lapsille valmiita lahjojakin. Silloin antaja varmasti tietää mihin hänen rahansa käytetään, eikä lasten lahjoissa se rahallinen arvo ole tärkeintä. Mikä onkaan hienompaa jouluna kuin katsoa lapsen riemua, silmien loistetta sekä sitä suunnatonta iloa jonka lahjapakettien yllätykset tuovat.

Meidän aikusiten jouluun liittyy aivan liian usein se kääntöpuoli, että iloisella mielellä ostettu, kahvi kaveriksi tarkoitettu konjakki tai jouluolut muuttuukin pääateriaksi. Hauskaksi tarkoitetusta joulusta tulee vähemmän hauska, koko perheen painajainen ja aivan liian usein saa lehdistä lukea joulun ajan perheväkivallasta. Ilo on kaukana niillä, jotka joutuvat lähiomaisiaan putkasta pois hakemaan tai miettimään turvakodissa, milloin kotiin uskaltaa palata.

Toiveeni on, että tästä joulusta tulisi mahdollisimman monelle rauhallinen; ilman vilua, nälkää ja pelkoa. Annetaan sellainen joululahja toisillemme.

Sari Kyllönen, jouluna 2012

___________________________________________________

Nukutaan vaan

Vaalit on käyty ja tulokset laskettu. Suurin tappio koettiin äänestäjien vähyydessä kun ihmiset liittyivät nukkuvien puolueeseen. Kajaanilaisten järkyttävän alhainen äänestysprosentti 51,5 pisti miettimään, mikseivät ihmiset käytä äänioikeuttaan. Liian usein tulee törmättyä lauseeseen "mitäpä se hyvejää". Vaan kyllä se hyvejää. Kainuussa toisen ja kolmanneksi suurimman puolueen äänimääräeroksi jäi tarkistuslaskennassa vain 12. Tuo tusina riittää ratkaisemaan päättäjien jakaumaa ja puheenjohtajuuksia maakunnallisissa toimielimissä, jotka hoitavat yli 60 prosenttia peruspalveluistamme.

Ei ollut monesta äänestä kiinni, mihin suuntaan asioita viedään. Ehkä juuri naapurisi tai sinä itse liityit nukkuvien puolueeseen, vaikka vasemmiston asialla ollaankin. Käyttämättömälle äänellesi saattaa tulla kova hinta. Tuo tusina ääniä ratkaisee järjestyksen, jossa puolueet pääsevät valitsemaan toimielinten puheenjohtajuuksia. Kyse ei ole titteleistä vaan paljon enemmästä.

Jokainen tietää, että työn varsinainen tekijä on aina määräävin. Sijainen on sijainen, vaikka kuinka hyvä hommassa olisi. Kunnallisessa ja maakunnallisessa päätöksenteossa puheenjohtajat ovat enemmän kuin puheenvuorojen jakajia. He pääsevät osallistumaan päätösten valmisteluun ja ohjaamaan tulevan päätöksenteon suuntaa. Ja jos kokouksessa tasan äänestetään, niin puheenjohtajan ääni ratkaisee.

Liian usein kuulee asioiden olevan varma ja pelin ennalta selvä, vaikkei itse mitään tekisikään. Pelkkä tekosyy omalle laiskuudelle. Entäpä jos jokainen samalla tavalla vain odottaisi ruuan valmistuvan, eikä itse tikkua ristiin laittaisi. Nälkä tulisi.

Alhainen äänestysaktiivisuus saa miettimään, että onko media irtaantunut monien ihmisten arkitodellisuudesta. Nytkin julkaistiin kymmeniä vaalikoneita. Ne voivat toki olla avuksi henkilöille, joilla ehdokas on aivan hakusessa. Mutta suurin osa suomalaisista ei seikkaile vaalikoneiden ja sosiaalisen median ihmeellisessä maailmassa, eikä halua vastailla kymmeniin kysymyksiin, joissa osa termeistäkin on tuntemattomia tai kapulakielisiä.

Olisiko tarpeen pelkistetty arvomaailmojen vaalikone. Enintään kymmenen kysymystä arkipäiväisistä asioista; tyyliin tarvitaanko kunnassamme maksutonta terveyskeskusta ja tuleeko kaikilla olla oikeus päivähoitoon. Vastausvaihtoehtoina kyllä, ei ja ei kiinnosta.

Puolueilla on vakavan peiliin katsomisen paikka siinä, miten lisätä ihmisten tietoisuutta päätöksenteosta ja valintojen vaikutuksista arkeen. Ovat lupaukset ja teot ristiriidassa, lähidemokratian tyhjää sanahelinää. Joku tekee kuitenkin aina päätökset ja nukkuvien puolueen kasvu tarkoittaa vain sitä, että päätösvalta siirtyy entistä harvempiin käsiin. Jäljelle jää vain oikeus urputtaa ja tyytyä muiden tekemiin päätöksiin.

Sari Kyllönen

___________________________________________________

Tuhkatkin pesästä

Kajaanissa kuten monessa muussa kunnassa ohjattua nuorisotoimintaa on supistettu, siirretty koulujen yhteyteen eikä eläköityneiden työntekijöiden tilalle ole uusia palkattu.

Erityisopetuksessa tehtiin hyvää työtä Teppanan puukoululla, jonka oppilaista monen tie olisi ilman sitä vienyt koulukoteihin tai muihin laitoksiin.
Vasemmiston vastustuksesta huolimatta, tilasäästöjen takia, puukoulu lakkautettiin ja oppilaat integroitiin isompiin kouluihin. Mitään vedenpitävää selvitystä vaikutuksista oppilaisiin ja siitä, että syntyikö todellista säästöä, ei ole näkynyt.
Lastensuojelutapaukset ovat Kajaanissakin selvästi lisääntyneet ja yksikin kallis laitossijoitus syö helposti sen säästön, mitä puukoulun tiloista kertyy.

Kajaanissa on nyt tapetille noussut nuorisotilojen kohtalo. Kuurnan ja Lohtajan nuorisotaloja sekä Vuolijoen nuorisotilaa uhkaa sulkeminen, jolloin jäljelle jäisi vain yksi nuorisotalo ja muu toiminta tapahtuisi kouluilla.
On kerrottu, ettei nuorisotilojen tehokkuus syrjäytymisen ehkäisyssä ole näyttänyt kynsiään. Ettei nuorten hengailu mitään tekemättöminä ole nykypäivää ja on mietitty koulujen tilojen tehokäyttöä myös iltaisin.

Syrjäytymisvaarassa olevien nuorten ongelmat ovat moninaiset eivätkä pelkät nuorisotilat niitä ratkaise. Niistäkin heitetään ulos kadulle päihtyneet nuoret, jotka kenties eniten tukea tarvitsisivat.
Ei pääsy koulun puutyöluokkaan tai liikuntasaliin ongelmaa ratkaise silloin, kun monen nuoren suurin ongelma on päästä puhumaan, purkamaan huoliaan tutulle luotettavalle nuoriso-ohjaajalle.

Suurin osa nuoristamme, suurempi kuin koskaan, pärjää ja menestyy hyvin, mutta äärimmilleen viety tehokkuusajattelu polkee heikommat entistä syvemmälle suohon. Inhimillisyys unohtuu kun kaiken ja kaikkien pitäisi sopia samaan muottiin.
Käynnissä on myös eräänlainen sukupolvien sota. Jos meille aikuisille, joilla on omia tuloja ja maksukykyä, edes vihjataan isommasta osallistumisesta kulttuuri- ja liikuntapalvelujen kustannuksiin lipunhintoina tai käyttömaksuina, niin alkaa hirveä huuto ja mekastus.

Kun nuoriso yrittää puolustaa omia tilojaan, niin kukaan ei tunnu kuuntelevan.
Aikuiset käyttävät monia julkisin verovaroin kustannettuja liikunta- ja kulttuuripalveluita muutaman kerran vuodessa, jotkut eivät ollenkaan. Monet nuoret käyttävät nuorisotiloja joka päivä kun ne auki ovat.
Teatteria ja hiihtolatuja tarvitaan, mutta ei sillä hinnalla että nuoret heitetään kadulle.

Maslowin hierarkian mukaan onnellisen ihmisen perustarpeet lähtevät ruuasta ja nälän tyydyttämisestä. Toisena tulee  turvallisuus. Kolmantena yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet.   Neljäntenä sosiaalinen hyväksyntä ja viidentenä itsensä toteuttamisen tarpeet eli henkiset tarpeet.
Kaikki nämä tarpeet tulee huomioida, mutta asioita on pakko panna tärkeysjärjestykseen silloin kun resurssit ovat rajalliset.

Sari Kyllönen

___________________________________________________

Lapset sijaiskärsijöinä

Kesä on valon, auringon ja juhlien kulta-aikaa. Nyt lomien päättyessä paljastuu kääntöpuoli.
Terassit houkuttelevat poikkeamaan muutamalle kaljalle, putki jää päälle ja kuningas alkoholi ottaa vallan.
Katkaisuhoitoon on nyt ennätykselliset jonot, jos sitä on edes tarjolla. Esimerkiksi Kainuussa alkoholia käytetään ja siihen kuollaan keskimääräistä enemmän, mutta hoitopaikkoja ja päihdetyöntekijöitä on puolet maan keskitasosta.

Alkoholin vaikutuksen alaisena sanotaan ja tehdään asioita, joita jälkikäteen kadutaan.
Liian usein lapset katsovat itkien vierestä kun naapurin hälyttämät poliisit saapuvat selvittämään perheväkivaltaa.
Monissa kunnissa on pula sijais- ja tukiperheistä, joihin nämä pienet sijaiskärsijät voitaisiin tilapäisesti majoittaa turvaan. Liian usein joudutaan kalliisiin laitoshoitosijoituksiin.

Monissa asioissa on menty eteenpäin. Netistä löytyy helposti puhelinnumero johon voi tehdä ilmoituksen hätää kärsivästä lapsesta. Mutta eihän ilmoittamisen helppous riitä, jos ongelmasta pestään kädet ja ollaan kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Onko menty liian pitkälle ajattelussa "kyllä joku muu huolehtii"? Unohdettu yhteinen vastuu?

Hädällä tehdään myös bisnestä. Yksityiset lastenkodit huolehtivat ammattitaitoisesti heitteille jätetyistä lapsista. Mutta ne osaavat myös laskuttaa; hintaa tulee yhdelle lapselle keskimäärin 200 euroa per päivä ja kuukaudessa 6000 euroa.

Kun tuskaillaan tuki- ja sijaisperheiden puutetta, niin pitäisi kysyä miksi omassa kodissaan sijaislasta omien lisäksi hoitavalle maksetaan korvausta niin vähän.
Esimerkiksi Kainuussa maksetaan sijaisperheelle korvausta lapsen iästä riippuen 510-870 euroa kuukaudessa eli 17-29 euroa per päivä. Korvaus kattaa siis nipin napin sijaislapsen päivän ruuat.

Kunnissa nuijitaan ilmoitusasiana vuosittain pöytään yksityisen hoitolaitosten useamman prosentin hinnankorotukset kustannustason yleisen nousun perusteella. Yksityishenkilöille maksettavia korvauksia tarkistetaan muutamalla eurolla, muutaman vuoden väliajoin.

Saataisiinko sijais- ja tukiperhepula ratkaistua ja kalliita laitoshoitopäiviä vähemmäksi korvauksia järkeistämällä.
Byrokratiaakin voisi purkaa. Kenties se naapuri, joka ilmoitti itkevästä lapsesta ja riitelevistä vanhemmista, voisi ottaa lapsen luokseen ja laskuttaa jälkikäteen kunnalta hoitokorvauksen. Ilman että syntyisi pysyviä sitoumuksia tukiperheenä toimimiseen.

Tärkeintä lapselle on aikuisen turva, läheisyys ja rakkaus. Naapuri, joka kriisissä toimisi tukiperheenä, pystyisi tarjoamaan nämä puitteet tutulle lapselle. Lapsi kokisi olonsa turvalliseksi sen sijaan, että hänet lähetettäisiin vieraalle paikkakunnalle suureen laitokseen täysin vieraiden ihmisten hoiviin.

Sari Kyllönen

__________________________________________________

Hyvät uutiset ovat meistä kiinni

Rikokset, juorut ja muut huonot uutiset käyvät kaupaksi, hyvät uutiset kelpaavat vain kymppiuutisten loppukevennykseen. Johtuukohan masennuksesta kärsivien suomalaisten suuri määrä osaksi huonosta medialukutaidosta eli iltapäivälehdistä ja toripuheista imetään kritiikittä maailmankuva, jossa kaikki menee vain kurjempaan suuntaan.

Kurjuuden apostoleja riittää, mutta ne hyvät uutiset ovat meistä jokaisesta kiinni eivätkä tule tyhjää puhumalla vaan tekemällä. Niin yksilön, kunnan kuin valtionkin tasolla.

Työttömät ja yksinhuoltajat saivat vuoden alusta tasokorotuksen tukiinsa, eläkeläiset indeksikorotuksensa ja tavallisen palkansaajan ostovoima nousee tänä vuonna eli käteen jäävällä palkalla saa enemmän tavaraa kaupasta kuin viime vuonna. Kainuun kansantalous on ohittanut viime lamaa edeltävän tason ja kasvuvauhti on muuta maata parempi. Kajaanissakin on isoja rakennuskohteita, jotka ovat elävän kaupungin merkki.

Mutta nämä kait ovat niitä loppukevennysuutisia. Surullisiakin uutisia on kuten Talvivaarassa tapahtunut nuorehkon perheenisän myrkytyskuolema työpaikallaan. Muuttolintujen erehtyminen laskeutumaan myrkkyaltaaseen vain näytti olevan joillekin isompi asia.

Suomessa tapahtuu niin monta vakavaa työtapaturmaa vuosittain, että joutuu kysymään, onko tehoruuvi väännetty tappiin asti ja työnantajillekin vain pikavoittojen tavoittelu on tärkeää. Menestyksen, rahan ja mammonan palvonta johtaa yksilötasolla väkisin siihen, että odotukset ja todellisuus eivät arjessa kohtaa tosiaan.

Me kaikki emme ole, emmekä voi olla Kauniita ja Rohkeita. Pettymykset purkautuvat äärimmillään perhesurmien kaltaisina tekoina.

Silloin on helppo kääntää syyttävä sormi muualle, syvällisemmän arvokeskustelun sijaan vaatia vain lisää sosiaali- ja terveyspalveluja. Mutta kun tulee palvelujen maksun aika, niin samat vaatijat eivät ole halukkaita maksamaan, vaan kuten nyt Kainuussa laskua kuitataan palveluja toteuttavien työntekijöiden selkänahasta.

Palvelutarpeet kasvavat, mutta epätoivoon lannistumisen sijaan pitää rohkeasti käyttää teknologian mahdollisuudet. Kainuun lukiossa annetaan jo videoneuvotteluopetusta, erikoislääkäri Oulusta voi jo auttaa kainuulaista terveyskeskuspotilasta videoyhteyden avulla, matkakuluja ja aikaa voidaan säästää valtavasti siirtämällä kokouksia videoneuvotteluyhteyksille.

Ensimmäinen kännykkäpuhelu soitettiin Suomessa, tekstiviestikin on suomalainen. Ne ovat nyt kaikille arkea, miksi emme astuisi eteenpäin. Kainuussa on yksin asuvilla vanhuksilla tuhat turvapuhelinta. Miksi emme vaihtaisi niitä videoyhteyksiksi, joissa hoitaja ja asiakas voivat keskustella kasvokkain milloin tahansa.

Sari Kyllönen

___________________________________________________

Koulutusta muodon vuoksi

Isompien yritysten ja julkisyhteisöjen strategioihin on kirjattu henkilöstökoulutus. Hyvä niin, sillä osaamista lisäämällä voidaan parantaa työn tuottavuutta vääntämättä jaksamisen ruuvia ylikierroksille asti.

Kolikolla on kääntöpuolensa, sillä koulutus voi myös mennä täysin harakoille.
Konsultteja ja kaikentietäviä julkkis-besserwissereitä on toki kouluttajiksi tyrkyllä pilvin pimein ja suolaisin hinnoin.

Monella työpaikalla koulutuksiin pääsevät aina yhdet ja samat. Maan hiljaiset jäävät huomiotta. Varsinkin jos koulutus on osinkaan omalla ajalla, osallistumista vielä välttelevät juuri ne, jotka sitä eniten tarvitsisivat.

Työpaikkojen suurimpia ongelmia on esimiesten johtamistaidon puute. Kaikista ei tule hyviä pomoja tekemälläkään, mutta koulutus voisi auttaa.

Oma lukunsa on ylimmän johdon koulutus. Erinäisiä kelolinnoja, joihin johdolla, vaan ei muulla henkilöstöllä, on pääsy, löytyy niin yritysten kun kuntayhtymien ja kuntien omistuksesta ”koulutustiloina”. Kenties niissä jopa koulutetaan.

Yritysten ja yhteisöjen kehittämisstrategioihin kirjataan mittareita, jotta myöhemmin voidaan katsoa, mitä tuli tehtyä. Koulutuksen osalta mittari on usein koulutuspäivien määrä. Mutta mitä se kertoo? Että on koulutettu; mutta ei mitään tuloksista, ei laadusta eikä tarpeellisuudesta.

Kouluttautuminen ja uuden oppiminen on periaatteessa aina hyväksi. Sellainen työnantaja, joka osaa näitä mahdollisuuksia tarjota, erottuu edukseen ja voittaa kilpailun parhaasta työvoimasta.

Nykyisin työ on usein pirstaleista yksinpuurtamista isollakin työpaikalla. Yhteinen koulutus- tai ajankohtaispäivä voi toimia vertaistukena. Mutta kriittinen arvio on paikallaan.
Sen sijaan, että istutaan koko päivä vaikkapa hintaan sata euroa/henkilö kuuntelemassa viisastelua oppimatta oikeastaan mitään, niin sama sosiaalinen anti voitaisiin saada paljon halvemmalla jos työnantaja tarjoaisi kunnollisen yhteisen ravintola-aterian. Eikä oveen tarvitse lappua: ”Virasto suljettu koulutuksen vuoksi”.

Julkisyhteisöissä eletään nykyään hanke-maailmassa, eikä se ole hanke eikä mikään ellei sen nimissä järjestetä vähintään muutamaa seminaaria. Ja koska hankkeen pitää näyttää ulospäin vaikuttavuutta, niin seminaareihin pitää saada runsaasti osanottajia. Näin saadaan hyvät lukemat raportteihin ja pohja jatkohankkeelle.

Joskus joutuu kysymään, että ajatellaankohan kokonaisuutta?  Jos seminaarissa istuu päivän vaikkapa parisataa terveydenhoitoalan ammattilaista, niin sen seminaarin aikana hujahtaa yhden tai kahden lääkärin tai sairaanhoitajan koko vuoden työaika taivaan tuuliin.

Opitaanko siinä hankeseminaarissa niin paljon uutta hyvää, että sen yhden päivän annilla osataan tehdä hoitotyötä yhden lääkärin työpanosta enemmän. Sitä sopii aina joskus kysyä.

Sari Kyllönen
__________________________________________________

Vuoden irtisanomissuoja riittää

Hallituksen ajama kuntarakenneuudistus kuohuttaa. Poliittisista syistä edes selvityksiä, jotka eivät sido mihinkään, ei keskustajohtoisissa kunnissa haluttaisi. Määräaika kuntien lausunnoille umpeutuu huomenna.

Lähes kaikki on yhtä mieltä siitä, että jotain on pakko tehdä. Väestö ikääntyy ja sitä myöten kuntien tulopohja pienenee samalla kun hoito- ja palvelutarpeet lisääntyvät.  Siihen poliittinen yksimielisyys loppuukin. Osa pitää kiinni valtarakenteesta kävi palvelujen miten tahansa ja osalle palvelut ovat ykkösasia.

Tämän vuoden lopussa päättyvä Paras-hanke muutti jo kuntarakenteita, toi kuntaliitoksia ja käytännössä siirsi monen kunnan päättäjiltä päätösvallan sosiaali- ja terveyspalveluista kuntayhtymille.
Paras-hanke oli puutteellinen ja jää puolitiehen. Moni kunta luisteli siitä eikä kuntayhtymien demokratia-vajetta ole korjattu. Palvelut ovat karanneet kuntalaisten ja kuntapäättäjien käsistä.

Monella kuntatyöntekijällä ja heidän ammattiliitoillaan nousevat niskakarvat pystyyn kun sanon, että yksi Paras-hankkeen epäonnistumisia ja uudenkin kuntarakenneuudistuksen uhkia, on niihin kirjattu viiden vuoden irtisanomissuoja.
Minusta nimittäin vuosi riittäisi. Tämä voi kuulostaa ”kokoomuslaiselta” mutta ei sitä ole. Itse asiassa ylipitkä irtisanomissuoja suojaa nimenomaan kuntien virkamiesjohtoa käytännön työntekijöiden sijaan.

Kunnista jää lähivuosina eläkkeelle erityisesti puhtaanapitotyöntekijöitä, päiväkotiapulaisia, keittiöhenkilökuntaa, kiinteistönhoitajia, lähihoitajia…Eli fyysisesti rasittavaa käytännön työtä tekeviä.  Nimenomaan näitä pienipalkkaisia käytännön työntekijöitä tarvitaan kuntiin lisää ja heistä tulee pula. Heillä ei ole pelkoa töiden loppumisesta eikä tarvetta ylimääräiselle irtisanomissuojalle.

Sen sijaan viiden vuoden irtisanomissuoja jättää kuntaliitoksissa virkoihinsa ja huomattavasti korkeammille palkoille kunnanjohtajat ja muut johtavat viranhaltijat, joita ei enää tarvita.

Henkilöstömenot ovat kunnille erittäin merkittävä menoerä ja niihin on voitava puuttua tai kuntarakenneuudistuksen tuoma mahdollisuus siirtää varoja itse palveluihin, jää vähiin. Palvelujen ulkoistaminen tai yksityistäminen ei niiden todellisia kokonaiskustannuksia laske eikä asiassa mitään auta.

Kainuussa riittäisi vallan mainiosti yksi kunta, mutta sille ei tarvita yhdeksää korkeapalkkaista kunnanjohtajaa ja yhdeksää viranhaltijaa jokaiseen johtavaan tehtävään. Kun yritysmaailmassa tehdään fuusioita niin tarvittavat ammattilaiset jäävät, mutta ylimääräinen johtoporraskin saa lähteä.
Demokratiavajetta voisi Kainuussakin korjata Rovaniemen aluelautakuntamallilla. Ylä-Kainuuseen oma aluelautakunta lähipalvelu-rahoineen ja päättäjineen, Sotkamoon ja Kuhmoon omansa. Päättäjät aluelautakuntiin valittaisiin alueen asukkaista, jolloin turvattaisiin lähidemokratia.

Sari Kyllönen 

___________________________________________________

Palvelukseen halutaan: nettiassistentti

Pankkikonttorista ei pian saa enää rahaa ja viimeinen pankkiautomaatti häviää kaupan kulmalta. Maksunlaskuautomaatti lähti jo. Itella sulki postikonttorinsa, paketti tulee automaattiin ja Siwan kassalle. Juna pysähtyy asemalla, mutta siellä ei ole lippuluukkua eikä -automaattia. Finnairin tiskillä lentokentällä loppuu lähtöselvityksen teko. Verohallinto karsii toimipisteitä. Ne, joissa on alle viisitoista työntekijää joko suljetaan tai muutetaan etätyöpisteiksi, joissa ei ole asiakaspalvelua.

Koko Kainuuseen jää vain yksi työvoimatoimisto, muut toimipaikat lopetetaan, muutetaan etätyöpaikoiksi ilman asiakaspalvelua tai postilaatikoksi kunnan yhteispalvelupisteessä. Jos polkupyöräsi varastetaan niin turha etsiä poliisilaitosta. Rikosilmoitus kuten muut edellä luetellut toiminnot hoidetaan sähköisesti internetin ihmeellisessä maailmassa.

Maalaisjärkikin sanoo, että on tuhlausta istuttaa virkailijaa tiskin takana jos päivässä käy viisi asiakasta. Mutta kun kaikilla ei ole internettiä, ei varaa kaivattaa kilometrin ojaa valokuitukaapelille, hankkia laitteita eikä ole taitoa käyttää niitä. Entä jos olet langattoman verkon varassa, satut asumaan katvealueella jossa hätäpuhelut pätkivät tai myrsky hajottaa tukiaseman, jonka kunnostus voi kestää pahimmillaan viikkoja. Kuinka silloin saat pakolliset laskut maksettua tai uuden verokortin tilattua? Tulevaisuuden lähimpään vielä palvelevaan asiakaspalvelupisteeseen voi kertyä matkaa sata kilometriä tai enemmän.

Helpoin ja nopein ratkaisu ongelmaan voisi olla asiakastietokoneiden määrän lisääminen kirjastoissa. Kirjasto on yhtä lakimääräinen palvelu kuin peruskoulu. Kirjastoilla on hyvät tietoverkot, ne ovat asiointiympäristönä rauhallisia, aukioloajoiltaan kattavia ja asiakasmäärän kasvu olisi kirjastojenkin etu. Haja-asutusalueilla toimiva ratkaisu voisivat olla kirjastoautoihin sijoitettavat asiakastietokoneet.

Ongelmaksi jää tietokoneiden käyttötaito, jonka puute huolestuttaa ja varmasti pelottaakin monta ikäihmistä. Tietokoneen kanssa on myös turha ruveta inttämään siitä, onko joku lomake täytetty oikein. Maailma muuttuu ja niin sen kuuluu muuttuakin. Historiaan ovat jääneet pesulautapyykkärit, linja-auton rahastajat ja sanomalehtien oikolukijat.

Mutta kenties saamme Kansan Tahdosta lukea työnhakuilmoitusta, jolla haetaan kirjastolle nettiassistenttia. Häntä, joka tulee toimeen sekä tietokoneiden että ihmisten kanssa ja jonka työ edellyttää luottamuksellisuutta ja täydellistä vaitiolovelvollisuutta.

____________________________________________

Kansakunnan mannekiini

Vuodenvaihteesta lähtien presidenttiehdokkaat kiersivät hiki hatussa jokaisen yrittäessä vakuuttaa olevansa ehdottomasti se paras. Nyt on vielä kahden viimeisen loppukiri. Vasemmiston Paavo teki ison työn ja saavutti sen, mikä todelliseksi tavoitteeksi oli asetettu. Ne, jotka halusivat äänestää aidosti vasemmistolaista ehdokasta ja tukea vasemmistolaisia arvoja taktikoinnin sijaan, saivat mahdollisuuden nukkuvien puolueeseen liittymisen sijaan. Kun muut ehdokkaat edustivat mennyttä maailmaa, niin Paavo Arhinmäki kasvoi näissä vaaleissa korkoa.

Puoluenäkökulmasta voi laskeskella sitä julkisuusarvoa; palstamillejä ja ohjelmaminuutteja, joita vasemmiston tavoitteet saivat verrattuna siihen, että olisimme lymynneet pimeässä. Vaalikeskustelujen aikana väläyteltiin, että presidentin pitäisi olla suorastaan eläkeikäinen. Törmäsin ihmisiin, joiden mielestä Paavo Arhinmäki oli hyvä, mutta liian nuori.

Onko 35-vuotias perheellinen mies nuori, se riippunee sanojan itsensä iästä. Tällainen nuoriin kohdistuva lähes ikärasismi on vastaavaa kuin ne työmarkkinavaatimukset, että ihminen saisi mielellään olla 25-vuotias, omata osin kansainvälistä työkokemusta 10 vuotta ja yliopistollisen loppututkinnon tai pari. Kokemus on arvo sinänsä, mutta jos kansakunnan etua ajattelee, niin työikäisenä ihmisen kyvyt lienevät huipussaan. Se on sitten toinen juttu, että halutaanko aktiivinen vai pelkkä keulakuva presidentti.

Koska vaalikeskustelujen ja tenttaamisen sisältö meni usein arvailuksi siitä, onko Paavo Lipposella vai perheen terrierillä itsepäisempi luonne tai kakkureseptien esittelyksi, niin tuli mieleen ajatusleikki, että jospa vaali käytäisiin nykyisestä täysin poiketen ilman ehdokkaiden ikää ja muita henkilökohtaisia esittelyjä. Annettaisiin siis nykyiseen nähden ehdokkaiden asiapainotusten ja arvojen ratkaista eikä valittaisi ulkoisten mielikuvien perusteella kansakunnan mannekiinia. Lopputulos ei nimittäin luultavassti olisi ollenkaan sama.

Mitä vähemmän perehdytään asioihin, sitä enemmän pinnalliset, ulkoiset seikat ja muilta opitut tavat sekä asenteet alkavat ratkaista. Mutta entäs jos  vaalijulisteissa ja esitteissä ei olisi pärstäkuvia ollenkaan. Ehdokkaista ilmoitettaisiin vain nimi, mutta retusoitujen naistenlehti -kiiltokuvien sijasta asiat joita ajaa. Onko utopiaa toivoa, että henkilöitynyt ja asiasisällöltään koko ajan vähentynyt vaalikampanjointi kääntyisikin toiseen kehityssuuntaan niin, että asiat ja aatteet olisivat kilpailun keskiössä.

Toisinaan kun tämä presidentinvaalikin saa sellaisia mannekiinikisan piirteitä, tekisi mieli kiskaista punainen tukka ylös poninhännälle, hyppiä ja pomppia tasajalkaa sekä kiljua kuin Pikku Myy.

____________________________________________

Hoitoa vai säilytystä

Television 45 minuuttia -ohjelmassa kerrottiin taannoin erään kehitysvammaisen asumisesta Invalidiliiton asumispalvelutalossa. Uskomattoman tuntuinen ja surullinen tarina, mutta vastaavia näkyy keskustelupalstoilla.

Kehitysvammaisten laitospaikkojen muuttaminen avopaikoiksi on vireillä monissa kunnissa. Kajaanissakin Kainuun maakunta -kuntayhtymä suunnittelee Kuusanmäen kehitysvammaisten laitoshoitopaikkojen osittaista muuttamista palveluasunnoiksi. Taustalla on valtioneuvoston periaatepäätös kehitysvammaisten asumisen ja siihen liittyvien palvelujen järjestämisestä. Tavoite on vähentää laitoshoitoa lisäämällä hallitusti yksilöllisempiä ja yhteisöllisempiä lähiyhteisön tuki- ja palvelumuotoja. Hyviä tavoitteita mutta niiden toteuttaminen herättää monia kysymyksiä.

Saavatko kehitysvammaiset jatkossa asunnoissaan riittävästi ja nopeasti tukea ja apua arjen toimintoihin? Kuka määrittelee kehitysvammaisen tarpeet ja avun määrän? Onko ammattitaitoista henkilöstöä riittävästi?

Henkilöstöä nimittäin tarvitaan jatkossa paljon. Laitoksissa yhden hoitajan silmät voivat valvoa samanaikaisesti useampaa henkilöä ja niissä voidaan käyttää harjoittelijoita ja avustajia ammattitaitoisten hoitajien apuna. Palvelutaloissa voidaan joutua tarpeeseen: yksi hoitaja / yksi kehitysvammainen. Samaan aikaan kun ministeriötasolla tehdään hienoja suunnitelmia yksilöllisistä palveluista ja ohjaamisesta itsenäiseen elämään, niin paikallisesti tuskaillaan kasvavien henkilöstömenojen kanssa. Esimerkiksi Kainuun maakunta -kuntayhtymän ensi vuoden budjettiin ei ole kirjattu yhdenkään uuden hoito- tai muun henkilöstön viran perustamista ja tiukka täyttölupamenettely jatkuu vapautuvien osalta.

Tilanne on ristiriitainen. Jos halutaan yksilöllistä asumispalvelua kehitysvammaisille laitoshoidon tilalle, niin se edellyttää tarpeeksi henkilöstöä, jottei käy kuten kyseisessä televisio-ohjelmassa kuvattiin. Mutta edes henkilöstön lukumäärä ei riitä, sillä käytännössä on tärkeää se, moniko heistä on töissä ja mikä on työmotivaatio. Työhyvinvointi on näiden molempien kohdalla ratkaisevaa. Hyvin helposti tuijotetaan pelkkää sairaslomien määrää, kun pitäisi nähdä niiden taakse. Työuupumus ja muut jaksamiseen liittyvät poissaolosyyt pitää tunnistaa. Valitettavan usein väsymisen ja poissaolojen taustalla on huono johtaminen. Voi myös löytyä yksi ainoa kiusanhenki, joka piinaa työyhteisöä vuodesta toiseen, ellei ongelmaan puututa. Helppoja ratkaisuja ei ole mutta pahinta on silmien ummistaminen.

Kehitysvammaistenkin hyvän hoidon ja huolenpidon taustalla on hyvinvoiva työyhteisö, jonka pyörittämään palvelutaloon halutaan niin asukkaaksi kuin työntekijäksi. Ilman sitä uhkana on asumispalvelujen muuttuminen säilytystaloiksi.

___________________________________________________

Ja suurin kaikista on raha

Äskettäin ilmestyneessä Punos-lehdessä oli kuvia iloisista pioneerileiriläisistä, lasten perunateatterissakin näytti olevan hauskaa. Kuvat herättivät monia muistoja. Lapsuuden kesistä on jäänyt mieleen suvun kokoontumiset heinätalkoisiin. Heinänteko oli hauskaa kuumuudesta ja paarmoista huolimatta. Sotainvalidien majalla Kemin Ajoksessa pääsin monesti keittiön puolella kokin avuksi. Yhdessä valmistettu ruoka maistui monin verroin paremmalta.
Paljon on kuitenkin niistä ajoista muuttunut.

Tapahtumia pitäisi järjestää, mutta nyttemmin talkoolaisia ei tahdo löytyä. Tapahtumasta toiseen talkoolaisina on yhdet ja samat, muutamat ahkerat ja uutterat harvinaislaatuiset ihmiset. Entä kun nämä viimeiset talkoolaiset eivät enää jaksakaan olla mukana, mitä sen jälkeen? Havahtuvatko ihmiset yhteisen tekemisen, talkoiden tarpeellisuuteen vasta sen jälkeen kun tapahtumia ei voida enää järjestää. Järjestöilläkin pitäisi olla nykyään enemmän rahaa toimintaansa, sillä niin harva enää lähtee palkattomaan työhön.

Yhä useammin työmarkkinoilla törmää ensimmäisenä kysymykseen, että paljonko tästä maksetaan palkkaa? Ikään kuin se olisi ainoa tärkeä asia työssä ja työympäristössä. Palkalla pitäisi tietysti tulla toimeen, mutta harva sillä rikastuu. Tuoreissa verotiedoissa jokunen heitäkin on, mutta rikkaissa on vielä enemmän niitä, jotka keplottelevat pääomatuloilla. Tavallinen työntekijä ei palkkaa pääomatulona voi kuitata, joten eikö palkka- ja pääomatulon verotus voisi olla sama. Ammattiliitot pitävät jäsentensä puolta ja työnantajat pyrkivät maksimoimaan omistajien voitot. Työn ja pääoman ristiriita elää ja voi hyvin.

Outoa on se, että valtiokin työnantajana yhtiöittämistoimilla huonontaa jo ennestään pienituloisten naistyöntekijöidensä palkkoja kuten juuri kävi puolustusvoimien ruokahuollon tapauksessa. Vasemmisto ja demarit olisivat hallituksessa antaneet työntekijöille nykypalkat, mutta vihreät luistelivat kokoomuksen linjoille ja ruokahuollon naiset kärsivät. Tasa-arvo työmarkkinoilla on yhä kaukana, myös palkoissa, mutta hintalappu ruokakaupan hyllyssä on sama. Palkkatyö ei kuitenkaan ole eikä saa olla ihmisen koko elämä, sillä onneton se, jonka elämältä katoaa koko sisältö työttömäksi joutumisen tai eläkkeelle jäännin myötä.

Vapaa-ajasta päätämme itse, että mitä teemme tai jätämme tekemättä. Talkootyön paras palkkio on hyvänolon tunne, joka saavutetaan yhdessä tekemällä eikä sitä voi rahalla mitata. Ahneus, pelkkä rahan ajattelu ja haaliminen on tuhoisaa ihmiselle ja ympäristölle eikä sitä mammonaa kuitenkaan lopulta mukaansa saa. Vaikka sanotaan, että rahalla saa ja hevosella pääsee, niin pieni hyvä vapaaehtoinen työ, vaikka vanhuksen ulkoiluttaminen, voi tuoda niin ulkoiluttajalle kuin vanhukselle sellaista onnellisuutta ja hyvän olon tunnetta, jota ei ostamalla saa.

___________________________________________________

Kahden kerroksen Suomi

Kun 1980-luvulla mietin mitä minusta tulee isona, vaikutti siltä, että valitsenpa ammatin kuin ammatin niin töitä riittää. Töitä löytyikin, mutta sitten tuli lama. Ihmisiä irtisanottiin, pankkeja pelastettiin verorahoilla, fuusioitiin ja pieniä konttoreita lakkautettiin. SYP, KOP, Merita…nimet vaihtuivat niin tiuhaan, että tiliotteen ylälaidasta piti luntata mihin vähät rahat oli talletettu. Pankkikonttorissa huomaa miten kahden kerroksen väkeä meistä on tehty. Maksut on helppo hoitaa kortilla tai netissä jos on tilillä katetta. Mutta konttorissa on kassahenkilöitä ehkä yksi eikä aina käteispalveluita ollenkaan. Vanhukset jonottavat, nostavat isoja summia sukanvarteen kun asiointi on niin vaikeaa ja ovat roistoille alttiina. Omistajien ahneus vain lisääntyy. Nordea tekee miljoonavoittoa, mutta irtisanoo henkilöstöä ja vähentää konttoreita. Pankkipalveluista ei enää voi palveluina puhua. Moni yrittäjä jäi 1990-luvulla pankkien tyrkyttämien valuuttalainojen satimeen, jota on riittänyt tähän asti. Moni konkurssiyrityksen työntekijä jäi työttömyyskierteeseen josta ei ole päässyt pois.

Työttömissäkin on kahden kerroksen väkeä. On niitä, joilla työttömyysjaksot ovat lyhyitä eikä elintaso ansiosidonnaisella työttömyysturvalla pahemmin notkahda. Mutta jokainen taloustaantuma jättää jälkeensä lisää työmarkkinatuelle putoavia pitkäaikaistyöttömiä. Kun työttömien kokonaismäärä on tänä vuonna vähentynyt niin se johtuu siitä, että lyhytaikaistyöttömät ovat saaneet talouskasvun myötä töitä ja vanhemmasta päästä työttömiä jää eläkkeelle. Heikosti toimeentulevien pitkäaikaistyöttömien määrä on kuitenkin koko ajan noussut. Osa heistä ei ole enää työkykyisiä tai ammattiosaaminen ei vastaa työmarkkinatarvetta. Vakinainen työllistyminen on heistä monelle lähes mahdotonta vaikka työhaluja olisi. Tarjolla on enintään palkkatukipätkää. Pitkäaikaistyöttömät leimataan työn vieroksujiksi vaikka ahdinkoon olisi joutunut ilmaa omaa syytä. Heitä on jatkuvasti piiskattu siten, että työmarkkinatukea ei ole korotettu. Ei ole vaikea nähdä mistä masennus, toivottomuus, välinpitämättömyys ja vihakin kumpuavat.

Nykyinen hallitus korottaa lopultakin näiden heikoimmassa asemassa olevien työttömien etuuksia, mutta moni asia odottaa vastausta hallituksen budjettiriihestä ensi torstailta. Kuntien suhtautumisessa työttömiin on suuria eroja yleensä sen mukaan millainen vasemmiston kannatus on. Hallitusohjelman mukaan yli vuoden työttöminä olleiden työllistämisen päävastuu ollaan siirtämässä kunnille; mutta miten se tehdään ja millä rahoilla. Siihen odotamme vastausta, sillä kuntien nykyisillä voimavaroilla se ei onnistu.

Pelkkä hyvä tahto eivätkä edes työpaikat riitä. Tarvitaan terveydenhoitajia, päihdetyöntekijöitä, ohjaajia. Tarvitaan yhteiskuntavastuuta myös yrityksiltä ja vähemmän ahneutta niiden omistajilta. Siinä on miettimistä kahden kerroksen Suomeen.

___________________________________________________

Elinkautinen, aseelle vai ihmiselle

Norjan traagisten tapahtumien jälkeen keskusteluun nousivat aseet ja aselaki. Asia on ajankohtainen siksikin, että kesäkuussa astui voimaan aselain uudistus, jonka panivat liikkeelle Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat lähes neljä vuotta sitten. Joukkosurmien jälkeiset puheet aseista ja niiden vaarallisuudesta johtavat kysymykseen siitä, kumpi oikein on tappaja ase vai ihminen. Yleensä tämän tyyppisten traagisten tapahtumien jälkeen ensimmäinen mietinnän kohde kun tuntuu olevan aseiden määrän rajoittaminen.

Metsästäjät puolestaan alkavat olla huolissaan siitä, kuinka hankalaksi heidän harrastuksensa tehdään. Yksi aselain uudistuksista oli ikärajan nosto, rinnakkaislupa tosin mahdollistaa metsästysharrastuksen 15-vuotiaallekin. Monissa hirviporukoissa metsästäjät ovat ikääntyneitä ja nuoria kaivataan mukaan, mutta ikärajan nostolla tätä ei ainakaan helpoteta.

Aseita on Suomessa valtava määrä. Tammikuun tilaston mukaan kaikki ampuma-aseet yhteenlaskettuna yli 1,5 miljoonaa..

Tilastojen mukaan Suomessa tapahtui viime vuonna 136 henkirikosta. Vuosien 2002-2009 välisenä aikana henkirikoksista tehtiin ampuma-aseella 17,5 prosenttia. Rikoksissa käytetyistä aseista 47 prosenttia oli luvallisia. Erilaisten teräaseiden osuus oli huomattavasti suurempi, 38,8 prosenttia ja yleisin väline teräaseista oli keittiöveitsi jonka osuus teräaseista oli peräti 26 prosenttia. Pitäisikö näin ollen keittiöveitset siis laittaa luvanvaraisiksi. Ja kotitaloudet jotka eivät tarvitse keittiöveitsiä ammatinharjoittamismielessä joutuisivat hankkimaan luvan ennen kuin saisivat keittiöveitsiä haltuunsa. Tai pitäisikö lannoitteet kieltää lailla kokonaan, onhan niistäkin valmistettu tappavia pommeja , tai vähintään saattaa luvanvaraisiksi. Maanviljelijät tuskin riemastuisivat tästä ajatuksesta.

Aikoinaan kieltolailla yritettiin estää tai vähentää viinanjuontia ja sen mukanaan tuomia haittavaikutuksia. Seurauksena oli kuitenkin viinan salakuljetuksen räjähdysmäinen kasvu. Kotipolttoiset juomat yleistyivät ja niillä oli enemmän haittavaikutuksia kuin laillisesti ja valvotusti valmistetuilla alkoholijuomilla.

Olisiko siis järkevämpää miettiä, miten ja millä resursseilla pystyttäisiin yleensäkin estämään ja ennaltaehkäisemään julmia veritekoja. Onko terveydenhoidossa riittävästi resursseja vastata ihmisten tarpeisiin? Onko riittävästi apua tarjolla henkilöille, jotka tarvitsevat mielenterveyspalveluita? Onko poliisilla riittävästi resursseja ja valtaa puuttua väkivallantekoihin? Onko turvakoteja riittävästi niitä tarvitseville? Kaikkea väkivaltaa ei voida kuitenkaan estää, eikä saada koskaan kokonaan poistettua. Sen minimoiminen on kuitenkin erinomainen tavoite.

Pelkkien aseiden syyllistäminen on kohtuutonta. Tappaakseen ase tarvitsee ihmisen, joka liipaisinta painaa. Oikeudessakin murhasta tuomitaan ihminen joka toisen henkilön tappoi, ei asetta sarjanumeroltaan 123x.

___________________________________________________

Grilli ja Mika Myllylä

Kesä, helteet ja loma, mikäs sen mukavampaa.

Omaan kesääni kuuluu grillaus perinteisellä hiilipallogrillillä. Aikaa vievää hommaahan se hiilipallogrillin vahtaaminen on, mutta makuelämys palkitsee. Täyden aterian valmistamiseen saattaa aikaa kulua 2-3 tuntia, joten grillatessa ja lihoja käännellessä on aikaa pysähtyä miettimään maailman menoa.

Uutinen hiihtäjälegendan, Haapajärven Mika Myllylän kuolemasta pysäytti ajattelemaan julkisuuden raadollisuutta. Iltapäivälehtiä myydään sensaatio-otsikoilla. Juttuja lukiessa joutuu toisinaan miettimään, miten otsikko ja sisältö liittyivät toisiinsa, vastaako etusivun lööppi sitä mitä lupaa. Ikävintä on se, että iltapäivälehtien uutisointitapa saa jalansijaa sanomalehdissä ikään kuin juorut olisivat tärkeintä. Eikä aina ole tärkeintä se mitä kirjoitetaan vaan se, mikä jätetään kirjoittamatta.

Otsikoissa on pyörineet MM-lätkäkultaa tuoneiden pelaajien ja joukkueenjohdon julkiset juopottelut, Mika Myllylän toilailut, perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkaraisen harkitsemattomat puheet ja baaritiskille sammahtelut. Näitä kaikkia tapauksia on helppo levitellä julki ja paheksua.. Ei ole ihme, että julkisuuden valokeilaan päässeiden/joutuneiden on suorastaan paettava muita ihmisiä ja varsinkin toimittajia. Aina löytyy joku kännykkäkameran käyttäjä, joka panee kuvat rahaksi.

Media tekee työtään, sensaatiohakuiset otsikot myyvät irtonumerokaupan varassa olevia julkaisuja. Tullaankin peruskysymyksen juurille; ihmisten tiedon nälkään, siihen mitä me luemme ja millaista tietoa me janoamme. Jos nimittäin ei ole sensaatiouutisille kysyntää niin ei ole tarjontaakaan. Mikä meitä ihmisiä kiehtoo toisten yksityisyydessä, ja miksi haluamme tuomita niin herkästi. Olemmeko unohtaneet, että kaikki me kuitenkin olemme vain ihmisiä ja ihmiset ovat inhimillisiä ja erehtyväisiä, myös he jotka julkisuudessa elävät. Iltapäivälehtien uutisoinnit tuntuvan keskittyvän pelkästään negatiivisten uutisten etsintään. Vasta kun ihminen on kuollut niin hänen ansioitaan ruvetaan uutisoimaan ja hehkuttamaan positiivisessa valossa.

Näin kävi valitettavasti Mika Myllylänkin kohdalla. Viime vuosina uutisoinnit koskivat pääasiallisesti Myllylän juopotteluretkiä, mutta  kun tämä yksi aikojemme suurin hiihtäjä poistui keskuudestamme, löytyi äkkiä paljon positiivista kirjoitettavaa, jonka hän olisi myös huippu-uransa jälkeen ansainnut. Myllylällä oli kanttia paljastaa myös epohormonin käyttönsä. Kanttia, joka STT:n doping-jutun oikeuskäsittelyn yhteydessä vaikutti joiltain muilta puuttuvan.

Monenlaisia asioita ehtii pohtia ja mietiskellä grillatessa. Hitaasti ja hartaasti valmistettuja grilliruokia on ihanaa nautiskella pihalla syöden. Vaikka jokin grillattava on saattanut liikaakin kypsyä, kuuluu se vain grillauksen ja kesän luonteeseen.

__________________________________________________

Shoppailu vai peruspalvelut

Jokaisessa kunnassa on terveellistä aika ajoin pysähtyä miettimään ratkaisujen arvojärjestystä; sitä kohdistuvatko päätökset oikein ja tasapuolisesti kaikkia kuntalaisia kohtaan.
Ongelma nousee tulevaisuudessa esille entistä enemmän, sillä niin uusi hallitus kuin Kuntaliittokin ajavat Suomeen vahvempia ja myös kooltaan suurempia, työssäkäyntialueisiin perustuvia peruskuntia.

Kajaanissa aloitettiin viime vuonna tiukka talouden tasapainottamisohjelma. Siitä on jo toteutunut esimerkiksi kolmen peruskoulun lakkautus, kolmen kouluyksikön siirto toisiin tiloihin, yhden sivukirjaston lakkautus sekä peruskoulun opetustuntien leikkaaminen minimiin. Tasapainottamisohjelman on määrä kestää vuoteen 2016 saakka ja vyö on pidettävä tiukalla, mikäli halutaan saada kaupungin alijäämät katettua.

Maaliskuussa kaupunginvaltuusto teki päätöksen uuden vesiliikuntakeskuksen rakentamisesta. Hintaa tulee vähintään 13 miljoonaa euroa.  Kaikenlaisia investointikohteita tuntuu riittävän valtuuston iltakoulussa esitellyssä Kajaanin kaupunkikeskusta-hankkeessa. Suunnitelma sisältää pysäköintihallin rakentamisen torin alle, jokipuiston kunnostamisen sekä kokonaan uuden sillan rakentamisen Kajaaninjoen yli. Keskustan katujen kunnostaminen nielisi reilut 6 miljoonaa euroa, silta vaatisi halvimmillaan vajaa 5 miljoonaa ja puistoihin uppoaisi arviolta 7 miljoonaa euroa. Hanke toteutuisi kolmessa vaiheessa 20 vuoden aikana. Mutta eihän tämä riitä. Viime valtuuston kokouksen yhteydessä alettiin jo esittää Kajaaninjoen keskellä raunioina olevan Kajaanin linnan rakentamista alkuperäiseen 1600-luvun malliinsa..

Näiden valtavien investointisuunnitelmien keskellä olen vääjäämättä pysähtynyt miettimään, mihin unohtui talouden tasapainottamisohjelma sekä kaupunkilaisten tasa-arvoisuus. Säästötoimet ovat kohdistuneet eniten lapsiin ja nuoriin, sillä Kainuussa sosiaali- ja terveyspalvelut ovat maakunnan hoidossa ja sikäli kaupungin päätösten ulkopuolella. Kajaanin monessa lähiössä on enemmän asukkaita kuin monessa Kainuun kunnassa, mutta ei enää edes sivukirjastoa eikä välttämättä oikein nuorisotilojakaan. Paljon kunnostusta vaativia kohteita on muuallakin kuin ydinkeskustan alueella; kouluja, päiväkoteja, puistoja, katuja, vesijohtoja ja viemäreitä. Otetaanko rahat erityisesti lapsilta ja nuorilta, mutta samaan aikaan investoidaan aikuisiin ja matkailijoihin. Onko näyteikkuna tärkeämpi kuin peruspalvelut.

Investoinnit ja tulevaisuuden visiointi ovat tarpeellisia, mutta kuulisin mieluusti tulevaisuuden suunnitelmia koko kaupunkia ajatellen. Suurin osa kaupunkilaisista, joiden verovaroilla toimitaan, asuu ydinkeskustan ulkopuolella ja jokaisella on oikeus valita asuinpaikkansa.
Tullaan arvovalintojen eteen. Mitä laitetaan etusijalle; shoppailuviihtyvyys ydinkeskustassa vai kaikille viihtyisä asuinkaupunki.

___________________________________________________

Miten käy kuhmolaisen synnyttäjän?

Kainuussa on viime aikoina keskusteltu erikoissairaanhoidon ja käytännössä oman keskussairaalan tulevaisuudesta.Keskussairaalan 1960-luvulla rakennetut tilat ovat vanhentuneet ja huonokuntoiset. Aika on ajanut niiden ohi. Hoitomenetelmät, teknologia ja vaatimukset potilashuoneidenkin osalta ovat nykyään aivan erilaiset. Enää ei tehdä kuuden tai useamman potilaan huoneita eikä käytävävessoja. Peruskorjauksen on arvioitu tulevan kalliimmaksi kuin uuden sairaalan rakentaminen, mikä ei sekään ole halpaa. Keskussairaalan investointi tarpeeksi on arvioitu 60 miljoonaa euroa.
Keskusteluissa on nostettu esille kolme vaihtoehtoa. Ensimmäinen vaihtoehto on uuden sairaalakiinteistön rakentaminen ja nykyisen, vaativan tason erikoissairaanhoidon jatkuminen Kainuussa. Toisena vaihtoehtona on esitetty peruserikoissairaanhoitoa Kainuussa, jolloin osa erikoissairaanhoidon palveluista ostettaisiin Oulusta tai Kuopiosta. Kolmannessa vaihtoehdossa kaikki erikoissairaanhoidon palvelut ostettaisiin Kainuun ulkopuolelta.
Kainuu on sen verran laaja maakunta, että merkittäviä kuljetuskustannuksia syntyy kaikissa vaihtoehdoissa.
Ykkösmallissa eli nykytilanteessa vuosittaiset kuljetuskustannukset on arvioitu runsaan 8 miljoonan euron tasolle, kolmannessa eli täyden oston vaihtoehdossa noin 69 miljoonaan euroon vuodessa ja kakkosmallissa näiden ääripäiden välimaastoon.
Arviot ovat aina arvioita, mutta jos ne ovat edes oikeansuuntaisia niin uuden sairaalakiinteistön rakentamisrahat palaisivat ambulanssi- ja taksirallissa muutamassa vuodessa ja voidaanko kaikkea edes mitata rahassa.
Potilaan/asiakkaan näkökulmasta kakkos- tai kolmosmalli merkitsisivät kuljetuksen aikaista turvallisuusriskiä sekä jonotusta Ouluun tai Kuopioon. Oulusta on jo ilmoitettu, että siellä ei ole kapasiteettia ottaa kainuulaisia omien jonojen jatkoksi. Kakkos- ja kolmosmalli merkitsisivät esimerkiksi sitä, että Kainuun keskussairaalasta loppuisi synnytysosasto. Jo nyt äiti joutuu tulemaan yli 100 km Kuhmon kaupungin keskustasta synnyttämään Kajaaniin, mutta jos oma synnytysosasto lakkautetaan niin matkaa tulisi Ouluun tai Kuopioon noin 200 kilometriä lisää.
On selvää, että matkasynnytyksiä ambulanssissa ja erilaisia komplikaatioita tulisi lisää.
On erikoista, että samalla kun ollaan huolissaan syntyvyydestä ja ehkä tulevasta työvoimapulasta niin lapsiperheisiin kohdentuvaa palvelua huononnetaan sulkemalla synnytysosastoja eri puolilla Suomea.
Paljon on puhuttu lääkäripulasta, mutta ongelma koskee muutakin alan henkilöstöä niin heidän kuin koko väestönkin ikääntymisen ja hoidontarpeen kasvun takia.
Uusi, nykyaikainen uusimmalla teknologialla varustettu sairaala voisi olennaisesti houkuttaa erikoislääkäreitä maakuntaamme ja saada uusia valmistuvia sairaanhoitajia pysymään Kainuussa.